Onko elämää somemaailman ulkopuolella?

Kuva: Pixabay

Kuvittele maailma, jossa ei ole facebookia, instagramia, snapchattia, twitteriä, blogiportaaleja, youtubea. Mitä mielikuvaasi jää jäljelle? Todennäköisesti vastauksesi riippuu ainakin iästä, siitä, millä vuosikymmenellä olet elänyt. Sillä keskustelunaiheet ja inspiraationlähteet ovat todennäköisesti täysin erilaiset 80-, 90- luvulla kuin 2000-luvun jälkipuoliskolla syntyneillä. Tai no, melkoinen muutos on tapahtunut myös 2000-luvun alun ja 2010-luvun välissä. Se, mitä tehdään, mihin pystytään ja mistä puhutaan muuttuu ainakin omissa silmissäni hurjaan tahtiin. Ja itse 80-luvun lopun lapsena en katso muutosta hyvällä. Itse asiassa olen kuluneen vuoden aikana saanut itseni usein kiinni haaveilusta takaisin lapsuuteen, takaisin 90-luvulle.

Haaveiluni on luultavasti täysin luonnollista. Lapsena kun on vapaa tietyistä vaatimuksista ja paineista, jotka kuuluvat aikuisen arkeen. Lapselle kaikki on uutta ja ihmeellistä, ovet tulevaisuuteen ovat auki. Kaipaan tuota lapsuuden naiiviutta, sitä, että kaikki on vielä mahdollista. Sillä näin kolmikymppisenä kaikki ei ole enää mahdollista. Tai ei ainakaan niin yksinkertaista ja helppoa. Sitä on tehnyt elämässään jo valintoja ja elänyt niiden seurauksia, saanut kokemuksia niin hyvässä kuin pahassa. Sanalla sanoen oppinut ihmisenä olemisesta rutkasti.

En sano, että se on huono asia, päinvastoin, ajattelen ihmiselämän tarkoituksen olevan oppia olemaan parempi ihminen, kypsyä henkisesti ja saavuttaa kyky tarkastella asioita eri näkökulmista. Sanon, että se oppimisprosessi on välillä todella rankkaa. Välillä olisi mukavampaa mennä matikantunnille kuin töihin tai leikkiä barbeilla äidin laittaessa päivällistä. Välillä olisi kiva vain kaivella lumilinnoja toppahaalareissa tai unohtua tuntikausiksi kaverin luokse askartelemaan ilman kotiintuloaikoja. Välillä olisi ihanaa vain lainata kirjastosta kirjapinot ja huolehtia niistä ajallaan ilman muita aikarajoja. Elää vailla huolta huomisesta.

Lapsuudesta parhaimmat muistot ovat koostuvat juuri näistä. Koulusta, kavereista, leikeistä, peleistä, lukemisesta, ruokailuhetkistä, aikuisuudesta haaveilusta. Oli iso juttu, kun internet, tietokoneet ja kännykät yleistyivät. Niiden mukana aukeni ihan uusi maailma, jossa pystyi muun muassa etsimään tietoa nopeammin, ostaa junaliput netistä ja maksaa laskut nettipankissa.  Mutta se maailma ei vienyt leijonan osaa aiemmista kiinnostuksenkohteista. Edelleen luin kirjat paperisina, kuuntelim musiikin cd-levyiltä ja tein ostokseni mieluiten paikan päällä. Maalaisjärjellä ratkaisin ongelmia tai etsin tietokirjoista apua. Internet ja kännykkä siis vain helpottivat asioita. Netissä oltiin vain hetki ja sitten jatkettiin muissa merkeissä.

Vaikka en ole elänyt lapsuuttani 2000-luvulla, uskallan väittää, että elämä oli paljon enemmän läsnäoloa ja konkretiaa verrattuna siihen, mitä se on nyt. Joku voisi sanoa vanhanaikaiseksi, joten perustelen väitteeni. Ensinnäkin olemme ihmisinä aistivia olentoja. Näkö, haju, maku, kuulo, tunto, asento- ja tasapaino-aistien avulla suunnistamme, näemme ja koemme ja saamme aivoihimme viestejä sekä sisältä kehostamme että ympäristöstämme. Aistien avulla olemme toimintakykyisempiä, valmiimpia ja tehokkaampia.  Aistien avulla myös kuulemme kehomme antamia viestejä esimerkiksi janosta, nälästä, kylläisyydestä, kivuista ja säryistä ja voimme reagoida niihin asianmukaisesti.  Aistit käytännössä juurruttavat meitä olemassaolevaan hetkeen auttaen meitä selviytymään paremmin mahdollisista kehomme sisältä- tai ulkoapäin tulevista uhkista.

Mitä jos emme kuule niitä? Mitä jos olemme niin keskittyneitä sen hetkiseen toimintaamme, ettemme aisti, mitä kehossamme tai ympärillämme tapahtuu? Mitä jos olemme niin imeytyneet mukaan internetin ihmeellisen maailmaan, ettemme enää tunnista mitä todella tarvitsemme? Jos kaikki, mitä voimme ikinä toivoa, on vain napin painalluksen päässä, mutta käsin koskemattomassa maailmassa syöttäen meille jatkuvasti informaatiota äänien, kuvien, viestien ja videoiden muodossa, niin mitä tapahtuu? Pystymmekö samalla pitämään huolta kehomme perustarpeista, saako mielemme tarpeeksi lepoa ja aikaa prosessoida tapahtumia?

Siinä vaiheessa, kun kireät lihakset, päänsäryt, ruoansulatusvaivat, univaikeudet ja ahdistus ovat arkipäivää, pitäisi hälytyskellojen soida, mutta mepä paahdamme vain menemään eteenpäin entistä tarmokkaampina kännykät kädessä, läppärit kainalossa ja kuulokkeet korvissa kuvitellen sen kuuluvan olla näin. Elämmehän 2010-luvua, teknologian kulta-aikaa. Pitää olla esillä, kuulua listojen kärkeen, klikata ja tulla klikatuksi, etsiä, vertailla ja vaikuttaa. Päivittyä ja päivittää.  Nopeasti ja tehokkaasti. Raadollisessa somemaailmassa vaatimattomuus ei ole hyve. Syö tai tule syödyksi. Se on pelin henki.

Keskustelin vähän aikaa sitten toisen 80-luvulla syntyneen lapsen kanssa. Hän oli havainnut rentouttavammaksi lukea sisustuksesta ja ihailla kuvia paperiversiosta kuin Instagramista. Vaikka sinällään sisältö oli samaa, oli olo kehossa erilainen. Selatessa kuvia puhelimelta hän tunsi olonsa jännittyneemmäksi kuin lehteä selatessa. Selityksenä voisi toki olla erilainen asento lukiessa kuin puhelinta selatessa ja siten erilainen jännitystila lihaksissa, tai selaustahdin nopeuserot ja siitä johtuva kiireen tuntu, joka valmistaa kehoa jännittymään taisteluun tai pakoon. Mutta yhtä hyvä vaihtoehto voi olla myös se, että lukiessa useampi aisti on käytössä juurruttamassa hetkeen. Ja läsnäolo jos mikä rentouttaa.

Itse kaipaan paperillista aamulehteä. Ei tabletilta luettuna fiilis ole lainkaan sama. Kun avaan älylaitteen, avaan samalla sen kaiken hälyn, melun ja kiireen, jota netti pitää sisällään ja altistun sille jo aamusta.  Joten kun olen tarkemmin pohtinut sitä, miksi kaipaan lapsuuteen, olen oivaltanut haluavani kokea sitä samaa vapauden tunnetta, jota lapsena koin ja vähemmän kiirettä ja vakavuutta, jota aikuiselämä on tuonut tullessaan. En voi välttyä laskujen maksulta tai pyykkikasoilta ja siivoamiselta,  mutta voin vaikuttaa siihen, millä tavalla velvollisuuteni hoidan ja arkeni järjestän. Haluan enemmän 90-luvun meininkiä ja vähemmän 2000-luvun fiilistä. Haluan leikillisyyttä, tarinoita, haaveiluja ja hitautta. Haluan konkretiaa, rajoja ja fyysistä läheisyyttä. Haluan vaatimattomuutta ja yksinkertaisuutta. En halua pelata somemaailman säännöilllä.

Joten kysymykseen, onko elämää somemaailman ulkopuolella, vastaan, että on. Somemaailman ulkopuolella on mielestäni se todellinen elämä, tasapainoisemmat aistimukset ja siten tasapainoisempi mieli ja keho. Olen tietoisesti kuluneen vuoden aikana vähentänyt somen käyttöä, sillä minun 80-luvun mieleni ei ole sopeutunut yrityksistäni huolimatta nykyiseen somemaailmaan ja olen nyt päättänyt, ettei tarvitsekaan. Haluan tehdä enemmän niitä asioita, joita kaipaan. Haluan lukea enemmän kirjoja ja lehtiä, tehdä ristikoita, katsoa sarjoja TV:stä, pelata matopelin kaltaista yksinkertaista palikkapeliä puhelimella, opiskella, tavata ystäviä, laittaa ruokaa, herkutella ja liikkua kuten itse haluan. Ja niille jää enemmän aikaa ja tilaa, kun luovun kapasiteettia syövistä sovelluksista ja toiminnoista. On luovuttava jostakin, että voi saada jotakin uutta (tai vanhaa) tilalle.

Irtipäästäminen näkyy hiljaisempana blogina ja satunnaisempina postauksina facebookiin, snapchatiin tai Instagramiin. Mutta se tuntuu rennompana ja luovempana mielenä, oman elämän hallinnan tunteelta, itselle elämiseltä ja elämisestä nauttimisesta. En voi palata ajassa takaisin,  mutta voin tuoda ajan parhaita paloja nykyhetkeen. Sanokaa vain fossiiliksi, mutta mielestäni vain se, että jokin asia on mahdollista, ei tee siitä välttämätöntä toteuttaa.

Loppuun heitän muutaman palan menneiltä ajoilta, nykyajan teknologian mahdollistamana. Vuosilukusisareni, tiedätte mistä puhun ;)

?list=PLIQ58DlR9OXRFyh13LWao4E_eKW2_h0lu

?list=PLuCbFnANV8B3IvEyPAhyniG8N38sSPCtS

-Katja

 

Kommentoi