Miten voi kokea olevansa riittävä?

summerfield-336672_1920.jpg

Kuva: Pixabay

Tiedättekö Mikko Harjun esittämän biisin Sinä riität? Kun kuuntelin sitä ensikertoja, ajattelin, että taas yksi biisi sisältäen pelkkiä kliseitä. Pelkät sanat ”sinä riität” eivät minusta riittäneet. Eivät antaneet sitä tunnetta, että minä riittäisin. Mutta jokin aika myöhemmin, kun kuuntelin biisiä uudelleen sain sen sanomasta jo paremmin kiinni. Tiedän, ajattelin. Minä riitän. Mikä oli muuttunut?

Samaan aikaan yksinkertainen ja monimutkainen, jota ei saa mistään valmiina. Perustavaalaatua oleva tarve, voimakas eteenpäin pakottava voima tai paikoilleen ankkuroiva turvallisuutta tuova tunne. Näin selittäisin, mitä riittävyys tai riittämättömyys on. Sille ei ole mitään valmista mittaria, jonka avulla arvioida sen määrää. Mutta omaa elämänhistoriaa, tehtyjä tai tekemättömiä valintoja, omia ajatuksia ja tunteita analysoimalla voi päätyä sen juurille. Se syntyy jo varhaisessa vuorovaikutuksessa, ihan vauvana vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Muovautuu elämänaikaisten kokemusten ja kolhujen myötä. Kokemus siitä, olenko hyvä ja kelpaava juuri sellaisena kuin olen. 

RIITTÄVYYDEN TAI RIITTÄMÄTTÖMYYDEN MONET KASVOT

Olen ollut usein tämän kokemuksen kanssa tekemisissä. Niin omassa elämässäni kuin työssäni. Yhä uudelleen ja uudelleen se pääsee yllättämään, miten moneen se liittyykään. Työurani aikana olen ollut eniten tekemisissä syömishäiriöiden kanssa ja se toki värittää tapaani katsoa ja tulkita asioita, sen myönnän, mutta uskallan myös heittää ilmoille ajatuksen riittävyyden tai riittämättömyyden olevan kaikessa hyvin- tai pahoinvoinnissa läsnä. Onnellisuuden, tyytyväisyyden, rentouden ja luovuuden kokemuksissa. Oman kehon hyväksymisessä, suhteessa syömiseen ja liikkumiseen, ihmissuhteissa, opiskelussa ja työssä, stressinhallinnassa. 

Riittämättömyys saa vertailemaan itseään muihin, kokemaan huonommuutta, osaamattomuutta, peittelemään, piiloutumaan, hyökkäämään, tarrautumaan, pelkäämään, tuhoamaan. Kokemus itsestä kelpaamattomana voi olla niin vahva, ettei sen seurassa ole mahdollista olla ilman vahvoja aseita. Päihteitä, tiukkaa meikkiä ja huoliteltua lookkia, kropan hiomista, ruokavalion kontrolloimista, hyviä arvosanoja ja todistuksia, yksinpärjäämistä, kovempaakin kovempaa kuorta. Ettei vain kukaan osaisi arvata tai nähdä, miten pieni ja pelokas pieni lapsi kuoren sisällä on. 

KUN MIKÄÄN EI RIITÄ

Hetken helpotuskin on parempi suoja kuin ei mitään. Sitä suojaa haetaan esimerkiksi laihduttamisesta, pelaamisesta, juomisesta, irtosuhteista, väkivaltaisesta kumppanista. Hukuttaudutaan työhön, pyritään aina vain uusiin ja uusiin suorituksiin, haetaan hyväksyntää hinnalla millä hyvänsä. Mutta mikään määrä ulkoista hyväksyntää ei tule ikinä riittämään. Mikään kiitos, ylistys tai palkinto ei riitä kauaa tuomaan tyydytystä sille syvälle haavalle, joka vuotaa, särkeää ja tuottaa sen jatkuvan kivun, johon mikään määrä lääkettä, ruokaa, rahaa, panoja, hikeä, verta ja kyyneleitä ei riitä. Ei vain riitä. Se syvä haava on kuin pohjaton kaivo, joka huutaa tyhjyyttään. 

MIKÄ SITTEN RIITTÄÄ?

Pelkän oireen hoito ei auta. On hoidettava itse syytä, kivun aiheuttajaa. Sitä tunnetta ja kokemusta itsestä pahana ja kelpaamattomana. Riittämättömänä. On lopetettava veden kanto kaivoon, on päästettävä irti jatkuvasta kilpajuoksusta itsensä kanssa. On pysähdyttävä. On tehtävä se, mikä pelottaa kaikkein eniten maailmassa. Katsottava kipua silmiin, annettava sen vyöryä päälle. Päästettävä portit auki. Annettava sen tulla. Tekemättä sille mitään. Taistelematta vastaan. 

Saatat ajatella: sehän tappaa minut, oletko hullu! En kestä sitä, kuolen ahdistukseen. Sattuu liikaa, en pysty siihen. On juostava alta pois, katsottava muualle. En pysty, en! Ehdota jotakin muuta, mitä tahansa muuta!

Tässä kohtaa muistutan sinua tunteiden logiikasta. Se, mitä välttelet, vahvistuu. Se, minkä otat vastaan väistämättä, kasvaa hetken aikaa täyteen mittaansa, kunnes hiljalleen haalistuu ja lipuu pois. Tunteet ovat kuin virta. Jos patoat niitä, paine kasvaa. Jos annat virran kulkea estelemättä, se jatkaa matkaansa eteenpäin, rauhallisesti ja hiljaa. 

Olen myös käyttänyt esimerkkiä täyteenpuhalletusta ilmapallosta, jossa ilmat pysyvät vain sinun pidellessäsi sen varresta kiinni. Jos päästät ilmapallosta irti, se syöksähtää purkautuvan ilmanpaineen ansiosta voimalla kädestäsi irti ja on hetken aikaa sinun hallitsemattomissasi. Mutta vain hetken. Sen jälkeen vauhti hiljenee hiljenemistään, kunnes voit poimia lattialta pienen ja tyhjän ilmapallonmuotoinen kuminpalasen, tyhjän ja voimattoman. Se on harmiton nyt. Ellet sitten puhalla sitä uudelleen täyteen. 

RIITTÄVYYS SYNTYY RIITTÄMÄTTÖMYYDEN HYVÄKSYMISESTÄ

Taistelua riittävyydestä ei voi voittaa niillä keinoin, joilla yrität sen olemassaoloa peittää. Aseet ovat päinvastaiset. Pakonomaisen eteenpäin pyrkimisen sijaan pysähtyminen. Sen tosiasian kohtaaminen, että todella tunnet näin. Sillä muutos lähtee aina ensin tiedostamisesta. Sitten voit opetella hyväksymään tunteen, opetella sinuiksi sen kanssa, ottaa tunne osaksi itseäsi. Arvostelematta, vain toteamalla sen olemassaolo.

Vasta kolmantena tulee riittävyyden kokeminen. Et voi kokea olevasi riittävä, ellet ensin tiedosta olevasi riittämätön. Et voi kokea olevasi riittävä, jos jatkat pakenemista pyrkimällä eroon riittämättömyyden tunteesta.  

ANNA ITSESI OLLA RIITTÄMÄTÖN

Lopettamalla taistelun annat mielelle mahdollisuutta nähdä asiat toisin. Ilman portteja voit nähdä koko mielen tilasi. Taistelu, porttien rakentaminen ja kiinnipitäminen, kuluttaa hirvittävästi voimavaroja ja suppeuttaa tapaasi ajatella ja nähdä asiat. Vasta irtipäästämisen jälkeen on tilaa syntyä uutta. Et voi olla yhtäaikaa riittämätön ja riittävä. Et ainakaan aidosti. 

Joskus pelkästään tämä riittää. Tilan avautuminen voi auttaa näkemään, mitä muuta elämässä on, mitä muuta haluaa ja toivoo.  Mitä muuta jää jäljelle, kun luopuu pitkistä työpäivistä, urasuunnitelmista, pakkoliikkumisesta, rituaaleista, ruokarajoituksista, oksentamisesta, alkoholin kittaamiselta, pelituntien kerryttämiseltä, toisiin ihmisiin tarrautumiselta. Hetken olo voi olla tyhjä ja se tyhjyys on hyvä asia. Vain tyhjyys voi täyttyä. Anna tyhjyyden olla. Älä täytä sitä pakonomaisesti heti jollakin uudella. Anna tyhjyyden tunteen tulla.

Sillä se täyttyy kyllä. Hetken kuluttua tai ajan mittaan. Yksilöstä riippuen. Mutta muista täyttää se asioilla, joista koet oikeasti iloa, joita oikeasti haluat. Asioilla, jotka ovat sinulle merkityksellisiä.

MINÄ RIITÄN

Minulla se tila täyttyi oivalluksella, missä kaikessa olenkaan jo hyvä. En missään nimessä paras, mutta riittävän hyvä. Tai edes ihan ok. Ymmärsin, että itse asiassa tavallisuus riittää minulle. Ei minun tarvitse olla tai tehdä mitään enempää. Sillä niillä voimavaroilla, joita minulla oli, halusin tehdä itselle mieluisia asioita kunnolla keskittyen. Elää omannäköistäni elämää, sellaista, josta oikeasti nautin, olla kehossa, jossa oikeasti voin hyvin. Aiemmin ne asiat olivat jääneet puolitiehen, sillä jatkuvasti iso osa resursseistani valui kuin viemäristä alas riittämättömyyden peittelemiseen. Jätettyäni sen taistelun sain tilalle itse asiassa juuri sen mitä havittelin, eheyden kokemuksen, aikaa ja energiaa. Kokemuksen itsestäni vahvempana minuna. Ja se valtava määrä luovuutta ja uusia ajatuksia, se keveys hengittää, vapautui vasta päästettyäni irti ilmapallostani. 

Ei se vertailu toki ihan kokonaan loppunut ole ja vanhoja tuttuja ajatuksia saapuu ajoittain vierailemaan. Mutta niillä ei ole enää samaa merkitystä kuin aiemmin. Nyt ne ovat minulle kuin se tyhjä ja voimaton ilmapallon riekale. Olemassa, mutta ei mitään muuta. Vanhoja muistoja, jotka ajoittain koettavat saada jälleen mukaansa, mutta joiden mukaan en enää lähde. Olen nähnyt, mitä niillä on annettavaa enkä halua sitä enää. 

Muutos ei ole ollut helppo, eikä irtipäästäminen tapahtunut sormia napsauttamalla. Olennaisia ensiaskeleita oli päästää edes muutoksen toive omaan mieleen uteliaasti tutkittavaksi. Uskallusta kerryttelin aikani ja hiljalleen suhaus kerrallaan päästin ilmaa pallostani pois. Rohkeus kasvoi, kun huomasin, ettei mitään pahaa tapahdukaan. Päinvastoin. Voin paremmin kuin aiemmin. Paremmin kuin olin osannut edes kuvitella.

SINÄ RIITÄT

Kliseet ovat kliseitä, kunnes ne kolahtavat omalle kohdalle. Itsetutkiskelutyössäni olen saanut valtavasti apua muun muassa tunnelukkoja käsittelevistäkirjoista sekä muun muassa tietoisesta mielestä kertovista podcasteista, joita löytyy esimerkiksi Maaret Kalliolta ja Eevi Minkkiseltä. Suosittelen tutustumaan myös Hidasta elämää-sivuston blogiteksteihin. Analyyttinen mieleni toki on myös työssään koko ajan erilaisia kokemuksia ja ihmiskohtaamisia pähkäilemässä.

 Loppuun kuunneltavaksi biisi, jonka ympärille ajatukseni rakentuivat. Kuunnelkaa kertosäettä ja fiilistelkää mukana. ”Sinä riität, sinä riität. Olet kaunis juuri noin. Ja sä löydät vielä jonkun, joka ei koskaan mene pois. Sinä riität, sinä riität. Olet täydellinen noin. Aurinko nousee, aurinko laskee. Mut hymys aina loistaa voi”

– Katja

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

Paino on sivutuote elämäntavoista – Mitä se tarkoittaa? osa 3

men-2425121_1920.jpg

Kuva: Pixabay

Onnistuminen on sivutuote omistautumisesta itselle tärkeille asioille. Keskeneräisyyden hyväksyminen. Voimavarojen keskittäminen. Siinä tiivistelmänä ajatukseni Maaret Kallion haastattelusta sovellettuna painoasioihin.  Se, minkä itse yhtälöön vielä lisäisin on eläminen. Muutoksista huolimatta ihan tavallisen arjen eläminen. 

Kuten viime postauksessa korostin, muutoksia tehdessä ei voi eikä tarvitse tulla valmista heti samantien. Olemme kärsimättömiä ja ihmisyyden luonteeseen kuuluu tietynlainen mukavuudenhalukkuus, onhan se eloonjäämisemme kannalta ollut järkevääkin resurssien säästämiseksi. Kuitenkaan automatisoituneista tavoista emme opi ulos noin vain, vaan tarvitsemme toistoja ja toistoja. Keskimääräisiä arvioita olen kuullut ja lukenut olevan muutamista viikoista jopa pariin vuoteen. Joka tapauksessa oppiminen ei tapahdu heti huomenna. Kiireen voi siis unohtaa (tai antaa mennä menojaan). Parasta olisi, jos muutos kulkisi ikäänkuin muun elämän rinnalla.

ELÄMÄÄ MUUTOKSESTA HUOLIMATTA

Osa ihmisistä tekee ison numeron aloittaessaan muutoksen, tekee siitä projektin, jonka kulusta infoaa somekanavissa ja kahvipöytäkeskusteluissa. Se on ok, jos se auttaa itseä alkuun ja sitoutumaan muutoksen tekemiseen. Joillakin tarvittava tsemppi ja vertaistuki voi löytyä julkisten kanavien kautta ja voi näin ollen edistää muutokseen sitoutumista.

Itse suhtaudun tällaisiin vähän ristiriitaisin miettein. Itse kokisin tämänkaltaisesta tiedottamisesta paineita suoritutuaa. En ole parhaimmillani tarkkailun alla, parhaiten toimin, kun saan itsekseni häärätä ja pohtia tekemisiäni ja niistä herääviä ajatuksia. Julkiseksi muutoksen tekeminen tuntuisi siksi itsestä vieraalta. Näen myös riskin suorittamiseen, jolloin kysymysmerkiksi jää, sisäistyykö muutoksen teko todella, tuleeko samalla pohdittua sitä, miltä muutos tuntuu, miksi sitä tekee ja mitä siitä saa. 

Itse kannatan matalaa profiilia. Elämistä muutoksen rinnalla kuten ennenkin. Voimavarojen säästämistä tiedottamisesta muun arjen pyörittämiseen ja muutoksen ottamista mukaan kuin uutena perheenjäsenenä, jolle opetetaan talon tavat. Innostua saa ja vähän hössöttääkin, mutta malttaa siitä huolimatta pitää huolta muista itselle tärkeistä asioista. Nukkua, syödä, liikkua, tavata ystäviä, viettää aikaa kumppanin ja lasten kanssa, käydä töissä ja opiskella, harrastaa, juhlia, herkutella ja olla vaan. Elää arkea ja juhlaa, elämää kokonaisuudessaan. Muu elämä ei siis mene pauselle kun sinä teet muutosta. Tämä on äärettömän tärkeää paitsi jaksamisen myös esimerkiksi katastrofiajattelun kannalta. Jos olet taipuvainen murehtimaan tulevaa ja maalaamaan kauhukuvia menetetyistä asioista (vertaa viimeiset ateriat edellisessä postauksessa) on mielestäni erittäin tärkeää osata pysyä nykyhetkessä ja huomioida asiat, jotka EIVÄT muutu ja näin rauhoittaa omia pelkojaan. 

ARKI ON POMPPIVAA, NIIN SAA MUUTOSKIN OLLA

Se, mistä ihmisiä saa painoasioissa yleisimmin rauhoitella ovat heiluvat vaakalukemat. Se, kun työstä huolimatta lukema ei liiku koko ajan suuntaan tai toiseen, vaan sahaa edestakaisin tai välillä pysyy paikoillaan. Tämä on mielenkiintoinen ilmiö, jos sitä vertaa tähän summa elämäntavoista-näkemykseen. Emmehän me syö, nuku, liiku tai stressaa samalla tavalla joka päivä, vaan myös elämäntavoissamme tapahtuu liikehdintää suuntaan ja toiseen. Ja saakin tapahtua. Energiantarpeemme, -kulutuksemme ja elintoimintomme vaihtelevat päivittäin jonkin verran. Emme siis mitenkään saa vakioitua normaalissa arjessa kehoamme ja mieltämme toimimaan kuin robotti. Emme elä tyhjiössä, emme laboratoriossa, jossa periaatteessa kaikki muuttujat ovat vakioitavissa. Meitä ihmisiä ei voi vakioida. 

On hyväksyttävä, että muutokseen (tai no elämään yleensäkin) kuuluu tietty epävarmuus ja hallitsemattomuus. Mutta kysynkin, onko se edes tarkoituksenmukaista pystyä hallitsemaan kaikkea kaikkialla? Mitä käytännön hyötyä on sillä, painaako tietyn tasaluvun? Toki mielemme siitä saa iloa ja turvaa, mutta kehomme toiminnan kannalta pelkkä lukema ei kerro koko totuutta. Olo, vireystila, mieliala, jaksaminen yms. voivat vaihdella, vaikka vaakalukema ei ja nimenomaan tällaiset ei-niin-helposti-vakioitavat muuttujat, kuten kehomme viestit, ovat nimenomaan niitä, jotka siellä käytännön arjessa vaikuttavat tekemisiimme ja tekemättä jättämisiimme. 

Kun työskentelen painoon liittyvien asioiden kanssa, kysyn toistuvasti potilailtani havaintoja näistä kehon viesteistä. Nälästä, kylläisyydestä, vireystilasta, jaksamisesta, mielialasta jne. Ne ovat erittäin tärkeitä työkaluja, sanoisin jopa tärkeämpiä kuin se vaaka, jolla useissa tapauksissa heittäisin vesilintua. Ja jos puntari hommaan kuuluu, niin kehon viestien kuuntelun pitää kulkea rinnalla mukana ihan yhtä tärkeänä muutoksen mittarina. On käännettävä katse itseen ja tunnusteltava, miltä muutos juuri minussa tuntuu eikä luottaa sokeasti numeroihin. Sillä ilman sisäistämistä ja todellista muutoksen merkitystä itselle on muutos yhtä nopeasti poisotettavissa kuin millä vauhdilla puntarin viisari heiluu. 

MUUTOS ON TYÖTÄ

Jos näiden postausten jälkeen sinusta tuntuu, että muutoksen tekeminen tuntuu vaikealta, niin hyvä. Sillä muutos on vaikeaa. Ei mahdoton, mutta työtä se vaatii. Jos olen saanut edes vähän heräteltyä pohtimaan sitä, mistä pysyviksi tarkoitetuissa muutoksissa on oikeasti kyse, niin hyvä. Sillä minusta muutosta itsessään tulee kunnioittaa. Ennen kaikkea kehoamme ja mieltämme tulee kunnioittaa sen verran, että ymmärtää olla leikkimättä niiden kanssa.  Kannustan ehdottomasti tekemään elämäntapamuutoksia: nukkumaan, syömään ja liikkumaan säännöllisesti ja hallitsemaan omia stressileveleitä. Mutta muistutan, että ne eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ei. Ne vaativat työtä. 

Muutoksen tekoon kannattaa lähteä nöyrällä asenteella, matalalla kynnyksellä ja sopivilla eväillä varustettuna. Liika into ja touhotus pois ja rauhallisia hengityksiä, aikaa, kärsivällisyyttä ja päättäväisiä katseita niiden tilalle. Mieti tarkkaan, mihin haluat voimavarasi käyttää. 

Tähän päättyy tämä postaussarja.  Postaussarjan aiemmat osat löytyvät täältä (osa 1) ja täältä (osa 2).

Keskiviikkoterveisin,

Katja

Suhteet Oma elämä Mieli Terveys