Kuva: Pixabay

Olen menossa luennoimaan Tampereelle syömishäiriöistä ruokailun näkökulmasta lokakuun alussa ja luentoa valmistellessani pysähtynyt miettimään syömishäiriöiden hoidon syvintä olemusta.  Voi olla, että olen puolueellinen pitkään syömishäiriötä sairastaneiden parissa työskennelleenä, mutta uskallan silti väittää, että jotakin hyvin yleismaailmallisesti toivottavaa suhtautumista ihmisiin ylipäätään heidän hoitamisessaan on.

Vai mitä olette mieltä lämpimästä, hyväksyvästä, rakastavasta, ymmärtävästä, rauhallisesta ja yksilölliset erot sallivasta asenteesta?  Eikö tämä olisi suotavaa jokaikiselle sairastipa hän syömishäiriötä tai ei?

Sanotaan, että syömishäiriöön sairastuneet ovat poikkeuksellisen herkkiä ja sen vuoksi hoidossa on tärkeää huomioida vuorovaikutus ennen kaikkea. Mutta eikö jokainen vaikkapa terveydenhuollon piirissä oleva ansaitse hyvää ja arvostavaa kohtelua saapuipa hän vastaanotolle migreenistä, flunssasta, vajaakuntoisista munuaisista tai ylipainosta kärsivänä? Eikö joka tapauksessa syitä oireilulle ole tärkeää selvittää ja siten varautua kuuntelemaan erilaisia ihmistarinoita? Eikö jokaisella ole tarve tulla kuulluksi ja huomioiduksi? Eikö jokaista potilasta tulisi kuunnella ennen kaikkea ihmisenä oireiden taustalla eikä vain kasana diagnooseja ja sairauksia? Eikö se vaadi helläkätisyyttä, avoimuutta ja kykyä katsoa sairauden taakse, nähdä ihminen kokonaisvaltaisesti kaikkine piirteineen?

Tästä näkökulmasta, kuinka erityisestä suhtautumisesta siis puhutaankaan? 

Ystäväpiirissäni on herkästi reagoivia miehiä ja naisia, syömishäiriöllä ja ilman. Osalla herkkyys ilmenee tunteellisuutena, itkuherkkyytenä, osalla saatujen kommenttien ja sanojen asettelun pohtimisena, osalla taipumuksena päänsärkyyn, unihäiriöihin, vatsaoireisiin ja mielialojen vaihteluun. Jokainen heistä muistaa saamansa huonon tai hyvän kohtelun ja sen perusteella osa välttelee julkisen terveydenhuollon pakeille hakeutumista ennen kuin on aivan pakko. Ei kuulosta oikealta tai reilulta, jos tulee tunne siitä, ettei tule ymmärretyksi tai vastaanottavalla henkilöllä ei ole ollut aikaa kuunnella koko tarinaa tai joutuu väärinkäsitysten vuoksi hyppyytetyksi usealle eri virkailijalle tai lääkärille ennen kuin lopulta saa asiansa hoidetuksi. Tai jos saa. Mitä tai ketä hoidetaan, jos apua hakeva lähtee tyhjin käsin kotiin?

Kun puhutaan erityisherkkyydestä, niputetaan noin 1/5 sen nimikkeen alle. Mutta jos puhuttaisiinkin vain ihan tavanomaisesta herkkyydestä reagoida näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa, kuinka moni sen leiman saisikaan?  Pitääkö olla erityisen herkkä, saadakseen arvonsa mukaista kohtelua, voidakseen vaatia omien perustarpeiden kuulemista?

Itse miellän herkkyyden osaksi ihmisyyttä, on siis inhimillistä tuntea, ajatella ja kokea, itkeä, olla epävarma ja hiljainen. On sitten kyse erityisherkkyydestä tai ei, jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus sairastaa ja oireilla ja saada apua. Ja sen avun ei pitäisi jäädä vain oireiden hillitsemisen tasolle, vaan myös syyt pahalle ololle tulisi selvittää. 

Vaikka eletään 2000-lukua hallitsevat edelleen monet tabut tapaamme nähdä ja ajatella. Sisulla eteenpäin, kyynelittä tai korkeintaan neljänseinän sisällä nyyhkien. Vaikeuksista vaietaan ja vain hullut menevät terapiaan. Ryhdistäydy, hyvä lapsi! Se ilmapiiri, joka on vallinnut sodanaikana ja ollut ehkä toimiva selviytymisen kannalta, ei enää sovellu. Ymmärrämme, tiedämme ja osaamme enemmän, mutta silti kannamme mukanamme perinteistä suomalaista vaikenemisen ja tekemisen kulttuuria. Tarvomme läpi tuulten ja tuiskujen yksioikoisesti ajatuskapasiteettia säästäen, vaikka mihin ihmeeseen meillä on valmiissa maailmassa kiire?

Diagnoosit puolestaan antavat luvan höllätä. Ymmärrystä voi ostaa f-koodilla ja numerosarjalla. Herkkyydelle ei ainakaan toistaiseksi ole olemassa yhtenäistä luokitusjärjestelmää, jonka avulla voitaisiin aktivoida vastapuolessa lempeys-nappulaa. Toisaalta hyvä niin, sillä ei herkkyys ole mikään hoidettavissa oleva sairaus, vaan tärkeä ominaisuus, joka on evoluution varrella säilynyt syystä. Vaikka esimerkiksi hermostoltaan herkempi henkilö ei kykenisikään standardiduuneihin, ei hän hyödytön ole. Luovuus, syvällisempi ymmärrys ja kyky nähdä asioita suuremmassa mittakaavassa voivat olla yhteiskunnallisesti tärkeitä, kunhan ne osataan nähdä ja hyödyntää. Toistuvasti stressin vuoksi poissaoloja kartuttava henkilö voi puolestaan kukoistaa rauhallisemmassa ilmapiirissä. Olennaista on osata katsoa oireiden läpi, tarkastella syitä ja seurauksia, olla valmis tekemään asioita ohi protokollan. 

Omasta mielestäni herkempiä ihmisiä ei huomioida tarpeeksi yhteiskunnassamme ja terveydenhuoltojärjestelmässä. Liikaa tuijotetaan painoon, ulkonäköön, lausuntoihin ja tulkintoihin ja liian vähän kysytään, miten ihmiselle itselleen kuuluu. Oma kokemukseni on, että eri tavoin sairastavilla on itsellään paljon tietoa siitä, mistä asiat johtuvat ja mikä tilanteessa voisi auttaa. Kanssaihmisten tehtävänä olisi vain malttaa kuunnella. Nopeutta, tehokkuutta ja vaikuttavuutta arvostavassa järjestelmässä tätä ei aina muisteta tehdä. Onko kyse siis viasta ihmisessä vai järjestelmässä? Olen myös välillä pohtinut sitä, luoko järjestelmämme lisää poikkeavuuksia yrittäessään pyrkiä inhimillisesti kestämättömiin suorituksiin? Jos aikaa levätä ja palautua ei jää, kuinka monen mieli ja keho rikkoontuu pelkästään siitä?

Palatakseni alkuperäiseen mietintääni, niin ehkä syy siihen, miksi syömishäiriöiden hoidossa suhtautumistapaa korostetaan johtuu osittain juuri tästä taitamattomuudesta ylipäätään kohdata ihmisiä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään erikoistaito, vaan tapa, jolla toivoisin jokaista apua pyytävää ihmistä kohdeltavan. Syömishäiriöiden hoidossa ollaan siis tekemisissä jonkin hyvin perustavaalaatua olevan ilmiön kanssa. Kyseessä ei ole rakettitiedettä, vaan puhdasta inhimillisyyttä aidommassa muodossaan. Avainasemassa onkin siis osata kaivaa tämä puoli itsestään esiin. Ihan jokaisen kanssa.

Hyvää lauantai-illan jatkoa!

-Katja