Miten minusta tuli ravitsemusterapeutti?

007.JPG

Olen lapsesta asti ollut kiinnostunut ihmiskehon toiminnasta ja terveydestä. Olin ala-alaikäisenä ihan fiiliksissä maikkarilla torstai-iltaisin pyörineestä Teho-osastosta, jopa niin innostunut, että se tuli uniin asti ja äitini mietti ohjelman rajaamista minulta. Ei onneksi rajannut. 😉

Läpi kouluhistoriani haave lääkäriksi opiskelemisesta pyöri mielessä vahvimpana. Välillä pohdin myös muita ammatteja, mutta toistuvasti ajatus siitä, että lukion jälkeen lääkikseen ja siitä lääkärintyötä tekemään voitti muut.

Kunnes alkoi lukio ja toisella sisaruksistani diagnosoitiin keliakia. Äidilläni se oli todettu jo vajaat 10 vuotta aiemmin eli tutusta sairaudesta oli kyse, mutta siskon sairaus nosti esille uudelleen syömiseen liittyvät asiat. Muistan selanneeni Keliakialiiton lehteä ja sieltä jonkinlaista ravitsemusterapeutti vastaa-palstaa ja miettineeni, että minäkin osaisin tehdä tuota. Minä, käytännön kokemukseni valossa, voisin auttaa. Ja siitä se ajatus ravitsemusterapeutista sitten lähti.

Otin yhtettä opoon ja yhdessä selvitimme, missä kyseistä alaa voisi opiskella. Missään ei aiemmin ollut tämä ammatti tullut vastaan, ravitsemuskiinnostusbuumi tässä mittakaavassa, mitä se nykyään on, ei ollut edes itämässä vielä. Voisin kuvitella, että hakijamäärät ovat huimasti lisääntyneet tässä vuosien varrella.

IMG_20160503_072444.jpg

No Kuopiossahan sitä pystyi opiskella. Ainoana paikkana Suomessa, Itä-Suomen yliopistossa, silloisessa Kuopion yliopistossa. Opintosisällöissä samat aineet kuin lääkiksessä nousivat esille, joten samoilla ainevalinnoilla jatkoin, joista olin ajatellut lääkikseenkin olevan hyötyä: psykologiaa, biologiaa, kemiaa, fysiikkaa ja matikkaa, pitkinä tietenkin ;). Vähemmälläkin olisi varmasti päässyt, varsinkin jos tietää suuntaavansa nimenomaan ravitsemustieteeseen. Pääsykokeissa biologia ja kemia, muistaakseni myös psykologia, olivat edustettuina.

Lukio-aikana kävin kuitenkin vielä muutaman kerran ammatinvalintapsykologilla varmistamassa uravalintaani. Harkinnassa kävivät muutkin terveydenhuolto- ja hoiva-alaan liittyvät ammatit, kuten sairaanhoitaja, terveydenhoitaja, kätilö, lastentarhanopettaja ja psykologi. Ratkaisevin tehtävä oli tehdä plus-miinus-lista eri ammateista ja ravitsemusterapeuttihan sieltä ykköseksi sitten kuitenkin nousi. Syömisen merkitys terveydelle oli oman kokemukseni mukaan suuri ja siitä halusin oppia tietämään lisää.

IMG_20170409_133230.jpgJoten ylioppilaskirjoitusten jälkeen valmistauduin pääosin ravitsemustieteen pääsykokeita varten. Vuosi oli 2005. Luettavana oli ainakin kemian kirjoja ja ihmisen fysiologiasta kertova kirja. Lukion biologiasta oli iso hyöty ja siitä, että myös ylioppilaskirjoituksissa biologiaa kirjoitin. Osa asioista olki siis tuoreessa muistissa. Sen sijaan kemia lukiossa takkusi ja vasta pääsykokeisiin lukiessa asiat avautuivat. Lieneekö syynä eri oppikirjasarja vai opettaja, en tiedä, mutta pienen etukäteispaniikin ”tähänkö tämä nyt tyssäsi” jälkeen itse lukuprosessi sujui aika kivasti. Sen verran muistista on pyyhkitynyt, etten ole varma, mikä verran psykologiaa pääsykokeissa oli vai oliko lainkaan, mutta sen muistan, että aineistotehtävä oli valintakysymysten lisäksi.

En tiedä, onko aineistotehtävää enää lainkaan. Valintakokeet ovat muuttuneet sen jälkeen, kun itse hain. Silloin pääsykoe oli yhteinen farmasian ja ravitsemustieteen opiskelijoille. Nykyään biologian ja kemian lisäksi pääsykoemateriaaliin kuuluu ravitsemustieteen oppikirja, jota itse opiskelin vasta sisälle päästyäni. Sen tarkoituksena on parantaa nimenomaan ravitsemustieteestä kiinnostuneiden sisäänpääsyä.

Pääsin sisälle ensimmäisellä yrityksellä. Muistan varman tunteen opiskelupaikan vastaanottamisesta, kun iso kutsukirje saapui ja oli aika alkaa etsimään asuntoa. Ja 2005 syksyn alussa muutin sitten kamppeeni kotoa Rovaniemeltä soluasuntoon Kuopioon, opinnot alkoivat elokuun lopussa. Minua ei hirvittänyt lähteä täysin tuntemattomaan kaupunkiin ja vielä suht kauas kotoa, itsenäistyminen ja kiinnostavat opinnot houkuttivat kovasti. Jälkikäteen sitä on miettinyt, miten rohkeasti ja suoraviivaisesti on tullut toimittua. Tiedän, ettei kaikkien opintopolut ole yhtä helposti lähteneet käyntiin.

IMG_20170410_190548.jpg

En ole katunut kertaakaan päätöstäni lähteä tälle alalle. Oma ajatus monipuolisesta työnkuvasta on täyttynyt enkä ole haikaillut lääkärihaaveeni perään. Koen olevani oikealla alalla ja minunnäköisessä työssä. Oma työnkuvani painottuu tällä hetkellä vahvasti psykologian suuntaan ja ihmisbiologian tiedot ovat olleet kovasti tarpeen. Niitä on onneksi voinut syventää matkan varrella. En tosin usko, että tässä työssä koskaan voi olla täysin valmis, uutta ihmisen psyykeeseen ja fysiologiaan liittyvää tutkittua tietoa tulee koko ajan puhumattakaan hurjasta määrästä ravitsemukseen liittyvää tietoa. Iso työ onkin pysyä matkassa mukana ja seilata uskomusten ja tutkitun tiedon aalloilla asiakkaita ja potilaita kohdatessa. 

Välillä tuleekin mietitttyä, miten erilaisia aikoja 2000-luvun alussa elettiinkään verrattuna nykyiseen menoon. On ilmestynyt lukuisia muita ravitsemuksen asiantuntijoita ja ”asiantuntijoita”, jotka menevät iloisesti sekaisin. Ravintoterapeutti on eri asia kuin ravitsemusterapeutti puhumattakaan ravintoasiantuntijoista tai ravintoneuvojista. Isoin ero liittyy opiskeluaikaan, -paikkaan opintojen sisältöön ja valvontaan: itsekin olen joutunut anomaan Valviralta lupaa toimia laillistettuna ravitsemusterapeuttina ja se, miten ohjaan asiakkaitai tai potilaita täytyy perustua näyttöön. Opinnot ovat sisältäneet paljon käytäntöä teorian lisäksi ja kestäneet n. 5 vuotta yliopistossa. Mitä tahansa mutu-infoa en siis saa jakaa. Sen sijaan esimerkiksi ravintoneuvojaksi voi itseään tituleerata kuka tahansa kadun tallaaja eikä toimintaa valvo kukaan. Voitte vain kuvitella, miten vaihtelevin pohjatiedoin ihmisiä neuvotaan syömiseen liittyvissä asioissa. 

IMG_20161026_121201.jpg

Sama ongelma koskee personal trainereita. Saman nimikkeen voi saada hyvin eri mittaisisista ja sisällöllisesti eroavaista koulutuksista ja toimintaa ei valvo kukaan. Joukossa on huippuosaajia ja todellisia ammattilaisia ja sitten on niitä vähemmän osaavia. Isoja ongelmia esimerkiksi aineenvaihdunnan toimintaan voidaan tehdä, jos syömisten rajaamisia ja liikunnan lisäämisiä tehdään vain painonpudotusluvut mielessä. Toivon mukaan jossain vaiheessa myös pt:t saadaan valvonnan piiriin. Se lisää luotettavuutta ja juuri sitä kaipaan nykyiseen ravitsemus- ja liikuntakeskusteluunkin. Yhteistä sanomaa, vähemmän kilpailua ja vain bisnesmielessä hankittuja asiakasuhteita.Koska pelissä on kuitenkin loppujen lopuksi ihmisten terveys. Niin arvokkaan asian antaminen toisen käsiin pitää olla luottamuksen arvoista. 

Ja ravitsemusterapeuttina olen ylpeä pohjakoulutuksestani, jonka avulla olen päässyt tekemään nykyistä työtäni.Mikään koulutus ei pelkästään takaa osaajia, tarvitaan työhönsä paneutuneita persoonia tekemään sitä työtä ja sen, mitä olen opiskelutovereihini ja kollegoihini tutustunut, voin vakuuttaa, että ravitsemusterapeutit kyllä sellaisia ovat 🙂

 

Hyvää Pääsiäisviikonlopun jatkoa!

-Katja

 

Hyvinvointi Terveys Opiskelu Työ

Voiko häpeään kuolla?

boy-666803_1920.jpg

Tarkoitus oli tänään alunperin kirjoittaa ihan muusta aiheesta, mutta ajatukset liittyen erääseen mielessä jo muutaman päivän pyörineeseen asiaan oli kuitenkin pakko saada purettua ensin. Ja se asia on häpeä.

Häpeäkeskustelu lähti liikkeelle erään potilaan kanssa ja tutustuin aiheesta kirjoitettuun artikkeliin täällä.  Uudempaakin tutkittua tietoa varmasti aiheesta löytyy, mutta tietoa olennaisempaa on mielestäni tämän tunteen merkityksen oivaltaminen. Pakko myöntää, että häpeän monet kasvot yllättivät minut ja se, kuinka arkipäiväinen ja tuttu tunne loppujen lopuksi on kyseessä. 

Artikkelin kirjoittajien, Eero Rechardtin ja Pentti Ikosen mukaan, häpeän ensimmäiset ilmaukset ovat havaittavissa jo 3 kk ikäisessä vauvassa ja liittyy vauvan kokemiin lähestymisyrityksiin hoivaajaansa kohtaan. Jos vauva kokee, että hän epäonnistuu odotuksissaan saada hyväksyvää vastavuoroisuutta, hän kääntää katseensa alas ja kasvonsa poispäin. Sama kokemus voi toistua jatkossakin vastaavanlaisissa tilanteissa. Kirjoittajat kuvaavat häpeää sisäiseksi romahdukseksi, joka käynnistää erilaisia korjaamis- ja välttämispyrkimyksiä, esimerkiksi raivoa toista kohtaan tai itsetunnon ylipönkittämistä. Myös erilaisten psyykkisten häiriöiden käynnistäjänä häpeä heidän mukaansa voi toimia, esimerkiksi erilaisissa pelkotiloissa.

Kirjallisuuden mukaan häpeä voi ilmetä erilaisin kehollisin reaktioin, kuten punastuminen, hikoilu, vapina, tai välttämismenetelmin, kuten apaattisuus, liikapuheliaisuus, liikaesiintyminen, kyynisyys ja häpeättömyys. Häpeä voi vaivata niin ns.ujoa ja vetäytyvää kuin pelleilevää ja reippaasti ja spontaanisti tilanteisiin mukaanlähtevää saatikka hyökkäävästi, jopa aggressiivisesti, käyttäytyvää. Ilmiasu samalle tunteelle voi olla siis erilainen. Koska häpeä koskee koko itseä, ei vain tehtyä tai sanottua, vaan on hyvin henkilökohtaisesti koettu tunne, myös reaktiot voivat olla voimakkaat. Kirjoittajien mukaan häpeän välttäminen estää ihmistä ajattelemasta ja havaitsemasta realistisesti. Häpeä tuntuu korjaamattomalta, minä tuntuu väärältä ja kelpaamattomalta ja koko itseys on muutettava tilanteen kestämiseksi. ”Olen tyhmä, ruma ja aikaansaamaton.” Ajatus ”jos minä luovun itsestäni, kelpaan paremmin toisille” alkaa houkuttamaan. Jos puolestaan itseä korostetaan ja toisia mitätöidään, pyritään tilanteesta pakoon, jotta ristiriitaista kokemusta itsestä ei tarvitse käsitellä tai sen kokeminen helpottuu. 

shame-799099_1920.jpg

Se, mikä omaa mielenkiintoani häpeäaihetta kohtaan lisäsi oli artikkelissa mainittu Tomkinsin affektiteoria. Sen mukaan häpeän kokeminen jarruttaa viettejä tavoitteena estää ihmistä olemasta varomaton innokkuudesta huolimatta, syömästä sopimatonta nälästä huolimatta ja lähestymästä vaaraa kiinnostuksesta huolimatta. Kuinka paljon esimerkiksi ei-fysiologisista syistä johtuvassa ruokahaluttomuudessa, syömättömyydessä ja liiallisessa syömisessä on loppujen lopuksi kyse häpeäkokemuksista? Sellaisista kokemuksista, jotka ovat jättäneet syvän jäljen itseyteen. Kuinka koettu häpeä linkittyy tiettyjen ruokien syömiseen tai häpeän kokemisen välttämiseen olemalla syömättä tiettyjä ruokia tai voimakkaan syyllisyyden kokemiseen syömishetken jälkeen? 

Eli pääsemmekö irti tai vähemmällä morkkiksella, nälällä ja pahoinvoinnilla, jos opimme tunnistamaan häpeäkokemuksia ja aukaisemaan niiden merkitystä käyttäytymisellemme? Liittyykö yleinen huono omatunto herkuttelusta häpeänkokemuksiin lapsena? Onko herkkuja kielletty juuri silloin, kun niitä on eniten tehnyt mieli? Häpeämmekö tarpeitamme, häpeämmekö olemassaoloamme niin, ettemme salli itsemme syödä? Aika isoja kysymyksiä. Mitä olette mieltä?

Aloin miettimään omia häpeäkokemuksiani ja tilanteita, joissa häpeä on ehkä saanut minut vetäytymään tai puolustautumaan voimakkaasti. Muistan nuorempana punastuneeni helposti, nykyään sitä tapahtuu huomattavasti harvemmin. Inhottavinta oli, jos punastumisesta huomauteltiin tai naurettiin, häpeän tunne ei siitä ainakaan helpottanut. Päinvastoin, halusin vajota maan alle. Sanonta ”minkä värinen on paloauto” on kyllä tuttu… Uh, miten hirveää oli seisoa luokan edessä esitelmää pitämässä ja tuntea punan nouseminen kasvoille.

Joistakin kielloista on myös jäänyt eläviä muistikuvia. Osassa tapauksista muistan vahvan kiukuntunteen ja näyttämisenhalun, vaikka syytä oman toiminan tarkastamiseen olikin. Häpeä siellä taisi pinnan alla kuohua. Kokonaisen vastakoristellut mansikkakakun pudottamisesta lattialle siskoni jaksaa aina aika ajoin muistuttaa. Nyt jo jaksaa naurattaa, silloin ei niinkään. Rankaisua sitä kai pelkäsi. Taisin selvitä siivouksella. Minulle mansikkakakku ei siis edusta kivoja juhannuspäiviä 😀

board-1754932_1920.jpg

Allekirjoitan sen artikkelissa esitetyn ajatuksen, että tietoiseksi tuleminen helpottaa häpeäreaktion hyväksymistä ja automaattisten reaktiomallien himmaamista. Toki iän myötä kasvanut itseluottamus myös helpottaa asiaa ja tietoisuus siitä, että vuorovaikutuksessa tapahtuvat asiat eivät ole aina henkilökohtaiseksi tarkoitettuja. Tapahtuneita tunnekokemuksia ei silti saa poispyyhittyä eikä tuntemista käännettyä off-vaihteelle. Itsensä ymmärtämistä ja armollisempaa suhtautumista itseä kohtaan sen sijaan voi lisätä ja siten tasapainottaa tunnepuolta.  

Mitä herkempi ihminen on kokemuksissaan, sitä alttiimpi hän on todennäköisesti myös traumatisoiville häpeäkokemuksille. Niitä ei pidä koskaan vähätellä. Pelkästään sanat ”älä häpeä” tai ”anna olla” tai ”mitä sinä nyt tuollaisista välität” eivät todellakaan häpeää kokevaa ihmistä auta. Jos oma ymmärrys tapahtuneeseen ei vielä riitä, sitä tärkeämpää on ulkopuolisten hyväksyntä ja armollisuus. Lisäksi sen muistaminen, että häpeä on inhimillinen tunne, jota kaikki varmasti jossain vaiheessa kokevat tai ovat kokeneet, voi auttaa tuomaan perspektiiviä häpeällisestä hetkestä selviytymiseksi. 

Entä miten voimme auttaa toisiamme kokemaan vähemmän häpeää? Emme varmasti loppujen lopuksi mitenkään, mutta toki vuorovaikutustilanteissa kontaktin säilyttäminen ja hyväksyvän katseen luominen voivat olla jo paljon. Se kuuluisa läsnäolo, jonka puutetta joka paikassa toitotetaan, on oikeasti merkityksellinen asia silloin kun pohditaan omaa vaikutusta toiseen. Että kun ollaan toistemme seurassa, oltaisiin siinä aidosti ja kiinnostuneesti. Että kuulemme ja kuuntelemme toistemme puheet ja sanat. Että olemme oikeasti vastavuoroisessa suhteessa toistemme kanssa. Joskus siihen riittää pelkkä katse tai hyväntuulinen moikkaus, joskus se vaatii pysähtymistä kysymään kuulumisia ja kuuntelemaan vastaukset myös. Mitä itse kaipaisit tilanteessa, jossa haluaisit jopa kuolla häpeästä? Miten saisimme toisillemme välitettyä sen tunteen, että ”olet riittävä ja hyvä juuri tuollaisena kuin olet”.

Sain omaa ajatustani selkiytettyä kirjoittamalla tästä aiheesta. Se, mitä tällä postauksella haluan välittää, on ymmärryksen lisääntyminen arkipäivissä kohtaamaamme käyttäytymistä kohtaan, niin itsessä että muissa. Lisäksi toivon sen muistuttavan myös jokapäiväisten vuorovaikutustilanteiden merkityksestä. Tiedän, ei ole mikään helppo homma. Pelkkä tieto ei siirry automaattisesti käytäntöön ja on myös inhimillistä, että kaikki kohtaamiset eivät mene ihan putkeen. Se on osa ihmisyyttä. Häpeä on osa ihmisenä olemista. Ei sitä tarvitse yrittää poistaa tai muuttaa, vain oppia ymmätämään ja ymmärrystä puolestaan oppia hyödyntämään. Ja jos siellä ruudun toisella puolella on tällä hetkellä kovasti häpeästä kärsiviä lukijoita, voin kokemuksesta kertoa, että ei häpeään kuole. Se vahvistaa. 

-Katja

 

Kuvat: Pixabay

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä