Tarkoitus oli tänään alunperin kirjoittaa ihan muusta aiheesta, mutta ajatukset liittyen erääseen mielessä jo muutaman päivän pyörineeseen asiaan oli kuitenkin pakko saada purettua ensin. Ja se asia on häpeä.

Häpeäkeskustelu lähti liikkeelle erään potilaan kanssa ja tutustuin aiheesta kirjoitettuun artikkeliin täällä.  Uudempaakin tutkittua tietoa varmasti aiheesta löytyy, mutta tietoa olennaisempaa on mielestäni tämän tunteen merkityksen oivaltaminen. Pakko myöntää, että häpeän monet kasvot yllättivät minut ja se, kuinka arkipäiväinen ja tuttu tunne loppujen lopuksi on kyseessä. 

Artikkelin kirjoittajien, Eero Rechardtin ja Pentti Ikosen mukaan, häpeän ensimmäiset ilmaukset ovat havaittavissa jo 3 kk ikäisessä vauvassa ja liittyy vauvan kokemiin lähestymisyrityksiin hoivaajaansa kohtaan. Jos vauva kokee, että hän epäonnistuu odotuksissaan saada hyväksyvää vastavuoroisuutta, hän kääntää katseensa alas ja kasvonsa poispäin. Sama kokemus voi toistua jatkossakin vastaavanlaisissa tilanteissa. Kirjoittajat kuvaavat häpeää sisäiseksi romahdukseksi, joka käynnistää erilaisia korjaamis- ja välttämispyrkimyksiä, esimerkiksi raivoa toista kohtaan tai itsetunnon ylipönkittämistä. Myös erilaisten psyykkisten häiriöiden käynnistäjänä häpeä heidän mukaansa voi toimia, esimerkiksi erilaisissa pelkotiloissa.

Kirjallisuuden mukaan häpeä voi ilmetä erilaisin kehollisin reaktioin, kuten punastuminen, hikoilu, vapina, tai välttämismenetelmin, kuten apaattisuus, liikapuheliaisuus, liikaesiintyminen, kyynisyys ja häpeättömyys. Häpeä voi vaivata niin ns.ujoa ja vetäytyvää kuin pelleilevää ja reippaasti ja spontaanisti tilanteisiin mukaanlähtevää saatikka hyökkäävästi, jopa aggressiivisesti, käyttäytyvää. Ilmiasu samalle tunteelle voi olla siis erilainen. Koska häpeä koskee koko itseä, ei vain tehtyä tai sanottua, vaan on hyvin henkilökohtaisesti koettu tunne, myös reaktiot voivat olla voimakkaat. Kirjoittajien mukaan häpeän välttäminen estää ihmistä ajattelemasta ja havaitsemasta realistisesti. Häpeä tuntuu korjaamattomalta, minä tuntuu väärältä ja kelpaamattomalta ja koko itseys on muutettava tilanteen kestämiseksi. ”Olen tyhmä, ruma ja aikaansaamaton.” Ajatus ”jos minä luovun itsestäni, kelpaan paremmin toisille” alkaa houkuttamaan. Jos puolestaan itseä korostetaan ja toisia mitätöidään, pyritään tilanteesta pakoon, jotta ristiriitaista kokemusta itsestä ei tarvitse käsitellä tai sen kokeminen helpottuu. 

Se, mikä omaa mielenkiintoani häpeäaihetta kohtaan lisäsi oli artikkelissa mainittu Tomkinsin affektiteoria. Sen mukaan häpeän kokeminen jarruttaa viettejä tavoitteena estää ihmistä olemasta varomaton innokkuudesta huolimatta, syömästä sopimatonta nälästä huolimatta ja lähestymästä vaaraa kiinnostuksesta huolimatta. Kuinka paljon esimerkiksi ei-fysiologisista syistä johtuvassa ruokahaluttomuudessa, syömättömyydessä ja liiallisessa syömisessä on loppujen lopuksi kyse häpeäkokemuksista? Sellaisista kokemuksista, jotka ovat jättäneet syvän jäljen itseyteen. Kuinka koettu häpeä linkittyy tiettyjen ruokien syömiseen tai häpeän kokemisen välttämiseen olemalla syömättä tiettyjä ruokia tai voimakkaan syyllisyyden kokemiseen syömishetken jälkeen? 

Eli pääsemmekö irti tai vähemmällä morkkiksella, nälällä ja pahoinvoinnilla, jos opimme tunnistamaan häpeäkokemuksia ja aukaisemaan niiden merkitystä käyttäytymisellemme? Liittyykö yleinen huono omatunto herkuttelusta häpeänkokemuksiin lapsena? Onko herkkuja kielletty juuri silloin, kun niitä on eniten tehnyt mieli? Häpeämmekö tarpeitamme, häpeämmekö olemassaoloamme niin, ettemme salli itsemme syödä? Aika isoja kysymyksiä. Mitä olette mieltä?

Aloin miettimään omia häpeäkokemuksiani ja tilanteita, joissa häpeä on ehkä saanut minut vetäytymään tai puolustautumaan voimakkaasti. Muistan nuorempana punastuneeni helposti, nykyään sitä tapahtuu huomattavasti harvemmin. Inhottavinta oli, jos punastumisesta huomauteltiin tai naurettiin, häpeän tunne ei siitä ainakaan helpottanut. Päinvastoin, halusin vajota maan alle. Sanonta ”minkä värinen on paloauto” on kyllä tuttu… Uh, miten hirveää oli seisoa luokan edessä esitelmää pitämässä ja tuntea punan nouseminen kasvoille.

Joistakin kielloista on myös jäänyt eläviä muistikuvia. Osassa tapauksista muistan vahvan kiukuntunteen ja näyttämisenhalun, vaikka syytä oman toiminan tarkastamiseen olikin. Häpeä siellä taisi pinnan alla kuohua. Kokonaisen vastakoristellut mansikkakakun pudottamisesta lattialle siskoni jaksaa aina aika ajoin muistuttaa. Nyt jo jaksaa naurattaa, silloin ei niinkään. Rankaisua sitä kai pelkäsi. Taisin selvitä siivouksella. Minulle mansikkakakku ei siis edusta kivoja juhannuspäiviä 😀

Allekirjoitan sen artikkelissa esitetyn ajatuksen, että tietoiseksi tuleminen helpottaa häpeäreaktion hyväksymistä ja automaattisten reaktiomallien himmaamista. Toki iän myötä kasvanut itseluottamus myös helpottaa asiaa ja tietoisuus siitä, että vuorovaikutuksessa tapahtuvat asiat eivät ole aina henkilökohtaiseksi tarkoitettuja. Tapahtuneita tunnekokemuksia ei silti saa poispyyhittyä eikä tuntemista käännettyä off-vaihteelle. Itsensä ymmärtämistä ja armollisempaa suhtautumista itseä kohtaan sen sijaan voi lisätä ja siten tasapainottaa tunnepuolta.  

Mitä herkempi ihminen on kokemuksissaan, sitä alttiimpi hän on todennäköisesti myös traumatisoiville häpeäkokemuksille. Niitä ei pidä koskaan vähätellä. Pelkästään sanat ”älä häpeä” tai ”anna olla” tai ”mitä sinä nyt tuollaisista välität” eivät todellakaan häpeää kokevaa ihmistä auta. Jos oma ymmärrys tapahtuneeseen ei vielä riitä, sitä tärkeämpää on ulkopuolisten hyväksyntä ja armollisuus. Lisäksi sen muistaminen, että häpeä on inhimillinen tunne, jota kaikki varmasti jossain vaiheessa kokevat tai ovat kokeneet, voi auttaa tuomaan perspektiiviä häpeällisestä hetkestä selviytymiseksi. 

Entä miten voimme auttaa toisiamme kokemaan vähemmän häpeää? Emme varmasti loppujen lopuksi mitenkään, mutta toki vuorovaikutustilanteissa kontaktin säilyttäminen ja hyväksyvän katseen luominen voivat olla jo paljon. Se kuuluisa läsnäolo, jonka puutetta joka paikassa toitotetaan, on oikeasti merkityksellinen asia silloin kun pohditaan omaa vaikutusta toiseen. Että kun ollaan toistemme seurassa, oltaisiin siinä aidosti ja kiinnostuneesti. Että kuulemme ja kuuntelemme toistemme puheet ja sanat. Että olemme oikeasti vastavuoroisessa suhteessa toistemme kanssa. Joskus siihen riittää pelkkä katse tai hyväntuulinen moikkaus, joskus se vaatii pysähtymistä kysymään kuulumisia ja kuuntelemaan vastaukset myös. Mitä itse kaipaisit tilanteessa, jossa haluaisit jopa kuolla häpeästä? Miten saisimme toisillemme välitettyä sen tunteen, että ”olet riittävä ja hyvä juuri tuollaisena kuin olet”.

Sain omaa ajatustani selkiytettyä kirjoittamalla tästä aiheesta. Se, mitä tällä postauksella haluan välittää, on ymmärryksen lisääntyminen arkipäivissä kohtaamaamme käyttäytymistä kohtaan, niin itsessä että muissa. Lisäksi toivon sen muistuttavan myös jokapäiväisten vuorovaikutustilanteiden merkityksestä. Tiedän, ei ole mikään helppo homma. Pelkkä tieto ei siirry automaattisesti käytäntöön ja on myös inhimillistä, että kaikki kohtaamiset eivät mene ihan putkeen. Se on osa ihmisyyttä. Häpeä on osa ihmisenä olemista. Ei sitä tarvitse yrittää poistaa tai muuttaa, vain oppia ymmätämään ja ymmärrystä puolestaan oppia hyödyntämään. Ja jos siellä ruudun toisella puolella on tällä hetkellä kovasti häpeästä kärsiviä lukijoita, voin kokemuksesta kertoa, että ei häpeään kuole. Se vahvistaa. 

-Katja

Kuvat: Pixabay