Voisiko lastensatuja muuttaa realistisemmiksi?

Kuva: Pixabay

Omissa itsetutkiskeluprosesseissani ja joskus potilaiden kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen huomaan pohtivani aikuisen ja lapsen mielen eroja. Sitä, miten iän karttuessa elämän ja omien voimavarojen rajallisuus korostuu. Siinä missä lapselle koko maailma on avoin ja kaikki mahdollista, suppeutuu aikuisella arki ja ajatukset pyörimään suhteellisen pientä piiriään ovien sulkeutuessa ajan ja tehtyjen valintojen myötä. Jossain vaiheessa realiteetit iskevät päin näköä ja tulee mietittyä oman elämän ja tekojen merkityksellisyyttä. 

En tidä, kuinka yleismaailmallisia tämankaltaiset pohdinnat ovat näin kolmikymppisenä, mutta huomaan ajoittain kaipaavani takaisin lapsuuteen, sinne 90-luvun lumilinnojen rakentamiseen, barbileikkeihin, Spice Girlsien fanittamiseen, saunapillimehujen juomiseen ja Bumtsibumin katsomiseen koko perheen voimin.  Yksinkertaista, helppoa, huoletonta ja ihanaa. Oi, olisipa käytössä aikakone, niin vierailisin ala-asteikäisen Katjan elämässä. On tainneet ajat kullata muistot.

PILVILINNOISTA TODELLISUUSKUOPPAAN

Jossain aikuisuuden ja lapsuuden välimaastossa kai nyt elän, käsitellen sisäisen lapseni uskomuksia aikuisen minän kokemuksiin peilaten. Mitä otan mukaani, mitä jätän taakseni. Mikä on totta, mikä ei. Aiemmin tylsä politiikka on alkanut kiinnostamaan, samoin lasten kasvattamiseen liittyvät näkökulmat. Mustavalkoinen maailma saa koko ajan uusia sävyjä ja maailmanmeno kaikkineen alkanut aukeamaan. 

Olen pudonnut todellisuuskuoppaan. Humahtanut oikein kunnolla. Sitä se asioiden tiedostaminen tekee. Kerran tajuttuaan itsestään ja ympäröivästä maailmasta jotakin, takaisin ei pääse. Ei voi enää elää tietämättä, mitä on hoksannut. Samaan aikaan ihanaa ja kiinnostavaa, mutta myös surullista. Niin, itsetutkiskelu on surullista. Vanhoista käsityksistä ja uskomuksista irtipäästäminen tekee kipeää. Vaikka se olisi kuinka hyvä ja toivottava asia, niin silti se sattuu. Ainakin jonkin aikaa.

Lapsena sitä on suojassa tältä. Keskeneräisyydeltä, rajallisuudelta, hallitsemattomuudelta. Toki olosuhteista varmasti riippuu, mitä kaikkea lapsi saa tai joutuu varhaisina ikävuosinaan kohtaamaan tai se, kuinka suojassa todelliselta maailman menolta on.  Tämä eriarvoisuus muistuttaa siitä, miten erilaisista lähtökohdista lähdemme maailmaan taapertamaan ja tutustumaan. Sen ymmärtäminen muistuttaa riittämättömyydestä. En pysty kaikkeen. Itse asiassa kukaan kukaan ei pysty. Eikä ainakaan pelkän toiveen varassa. 

MAAGISESTI AJATTELEVAT LAPSET…

En edes muista, miten aikoinaan päädyin Robert Burneyn teoksia käsittelevälle sivustolle (löytyy täältä), mutta siellä ollut artikkeli ”Sisäiset lapset, jotka tarvitsevat rajoja” on jäänyt mieleeni ja ajoittain palaan ajatuksissani sinne. Erityisesti kohta ”Maagisesti ajattelevat lapset” kolahti minuun. Artikkelissa kerrotaan erilaisista sisäisistä lapsistamme, joille aikuisen minän kuuluu asettaa rajat. Meidän ei siis ole aikuisena tarkoituksenmukaista tehdä tai sanoa tai luottaa sokeasti ajatuksiimme tai tunteisiimme, nimittäin ne voivat olla peräisin sisäiseltä lapseltamme. Tämä lapsi ei ole aikuisen tavoin tarpeeksi kypsä arvioimaan toimintansa mielekkyyttä, lisäksi hän voi olla haavoittunut kokemuksistaan ja toimia loukatun lapsen mielestä käsin. 

Piaget’n teoriassa lapsen ajattelun kehittymisestä noin 2-7 vuotias ajattelee maagisesti, hänellä on siis epärealistinen käsitys omasta vaikutusvallastaan. Tämänikäinen lapsi uskoo satuihin, taikaan ja ihmeisiin. On prinsessoja ja sammakoita, jotka suudelman ansiosta muuttuvat prinssiksi. On pahan kukistamista ja puolivaltakuntaa, elämistä onnellisena elämän loppuun asti, ryysyläisistä ja ankanpoikasista muuttuvia kaunottaria ja sateenkaaren päästä löytyviä aarteita. Toivoa paremmasta huomisesta lottovoitoilla ja…

… JA MAAGISESTI AJATTELEVAT AIKUISET

Paitsi, että onhan sitä edelleen. Arpajaisia, lottokuponkeja, aarrekarttoja, romantiikkaa tihkuvia elokuvia ja sankaritarinoita. Haaveita miljoonista, huviloista, maailmanympärysmatkoista, unelmapoikamiehistä, urasta ja maailman pelastamisesta. Ja onnellisuudesta elämän loppuun asti tietenkin. Elääkö se maagisesti ajatteleva lapsi meissä vielä yli 7-vuotiaina? Kuinka aikuismaista se on? 

Onnellisuus on vain ansa, sanoo Russ Harris. Onnellisuus on sivutuote sitoutumisesta itselle tärkeisiin asioihin, sanoo Maaret Kallio. 

Robert Burneyn mukaan aikuisen roolina on muistuttaa sisäistä lastansa siitä, ettei ihmeitä voi vain jäädä odottelemaan, on tehtävä töitä, suunniteltava strategia ja itse luotava omaa elämäämme haluaamme suuntaan. Pelkät toiveet eivät siis riitä. Samaa puhetta kuulee bisnesmaailmasta yrittäjyydestä haaveileville. Pärjääminen on raakaa työtä. Menestyminen on kykyä fokusoida oma toiminta kannattavaksi ja lakata heittelemästä onkeaan sattumanvaraisesti vesille. 

MITÄ JOS TUHKIMOLLA EI OLISIKAAN OLLUT HALTIAKUMMIA JA LASIKENKÄÄ?

Huomaan pohtivani, millaista maailmaa eläisimmekään, jos tätä yritysmaailmasta tuttua ajattelutapaa opetettaisiin jo lapsille? Että ei tarvitsisi odottaa aikuisuuteen tajutakseen elämän realiteetit. Mitä jos Tuhkimo olisikin siivonnut loppelämänsä? Mitä jos hän ei olisikaan mennyt hienoissa haltiakummin taikomissa vaatteissa ja kärryissä juhliin, joissa tapasi prinssinsä? Mitä jos sadut kertoisivatkin keinoja selviytyä elämässä eteen tulevista vaikeista hetkistä, tarjoaisivat bisnesideoita tai valmentaisivat omien tavoitteiden saavuttamiseen työtä, ei onnea korostamalla? 

Hyvä esimerkki sadun keinoin kerrotusta tosielämään sopivasta elokuvasta on Inside out- Mielen sopukoissa. 90-luvulta puolestaan elää mielessäni edelleen opettavainen sarja ihmiskehosta, Olipa kerran ihminen. Siinäpä kaksi loistavaa tapaa kuvata muuten vaikeasti selitettävät ei-konkreettiset asiat, jotka meissä ihmisissä tapahtuvat ja vaikuttavat! Odotan kovasti piirrettyä versiota tosielämän lääkäreistä, sairaanhoitajista, palomiehistä, poliiseista ja yrittäjistä, joiden elämä jatkuu sen ihmishengen pelastamisen tai kertaluontoisen hyvän palkkapussin jälkeen. Veikkaan, että ne tarinat ovat muutakin kuin ”ja elivät elämänsä loppuun asti onnellisina ja hyvinvoivina” . 

Walt Disney’ n prinsessoista Mulan on hyvä esimerkki toimeliaasta nuoresta naisesta, joka päättää itse ottaa ohjat käsiin estääkseen isänsä joutumisen Kiinan armeijalle luovutettavaksi. Muita Disneysn prinsessoja vaikuttaa vaivaavan sama ilmiö: voimakas rakastuminen vahvaan mieshahmoon ja pelastetuksi tuleminen. Missä on oma aktiivisuus? Missä ovat tasavertaiset ihmissuhteet? Tätäkö meille 90-luvun lapsille on haluttu elämästä ja ihmissuhteista opettaa, asiat vain tapahtuvat? No ei ihme, että oma humpsahdus todellisuuskuoppaan on tuntunutkin niin syvältä. 

TOIVEENI TUOTANTOYHTIÖILLE

En ole juurikaan perillä nykylastenohjelmien sisällöstä, mutta jos saan esittää toiveen: vähemmän magiaa, enemmän tarkoituksenmukaisesti suunnattua toimintaa, kiitos! Tai sitten sitä valmennusta magian ottamiseksi omiin käsiin parikymmentä vuotta aiemmin… 

Tai sitten ottaisin sen aikakoneen, pari lottovoittoa ja huvilan, kiitos. Ja tietysti siivojan. En kai minä nyt itse sitä *tin suurta kartanoa siivoa!

Hyvää viikonloppua kaikille!

-Katja