eräänä pessimistisenä maanantaina
Millainen mä haluan olla,
oon viime aikoina kysynyt itseltäni yhä uudestaan ja uudestaan, yrittäessäni saada päätöksen ajatukseen, onko eräs pysyvä muutos mua vai ei.
Oon jotenkin ottanut sen tekemisestä painetta, toteamalla, että juuri nyt mulla on niin hyvin ylimääräistä vapaa-aikaa ja tuon vapaa-ajan voisi käyttää hyödyksi. Tiedän myös, että mikä tahansa päätös vaatii multa suurta määrää metatyöskentelyä sekä senkin, ettei muhun sovi ”anna ajan tehdä tehtävänsä”, muuten aika tekee tehtäväänsä kymmenen vuotta tai eliniän, yksinkertaisesti siitä syystä, että pelkään isoja päätöksiä. Taidetaan elää silmät kiinni hyppäämisen esiaikaa, luulen.
Yritän varovasti kysyä tätä itseltäni jälleen, aamukahvin aikaan, puiston penkillä. Katson itseäni lempeästi, näen minuuden jo väsähtäneen, luovuttaneen, olevan hiukan nuupallaan. Tokkuraisillaan se jopa tuhahtaa, haluaisinko sittenkin olla ihan täysin muuta, kuin mitä nyt olen.
Etten istuisikaan termarini kanssa aamu kahdeksalta katsomassa lumista talveen taittavaa loppusyksyn aamua, vaan olisin ihan eri ihminen eri asioilla. Tunnen hetken epävarmuuden, etten halua enää minua, että suorastan heitän sen edessäni olevaan jorpakkoon, vaikken tiedä sitäkään, mitä sen sijasta haluaisin.
Samalla alan miettiä, kuinka tylsää oikeastaan olis olla sama ihminen koko elämänsä ajan. Etsin kaukaisesta haavemaailmastani sen all pink hello kitty -tyypin, joka musta on äärimmäisen upea, jonka kuitenkaan en ajattele olevan minua. Mitä tuo hello kitty tekisi? Jos en haluaisi elää enää hidasta elämää hetkessä, missä eläisin?
Mitä mä tekisin ja olisin ilman kaikkea tätä, joksi olen itse itseni luonut? Lopulta kun koko egokin on rakennettu, voisin rakentaa sen myös toisenlaiseksi.
Aivan liian raskasta, totean, miettiessäni että aloittaisi kaiken täysin alusta. Tie tähänkin asti ei ole sujunut kuin itsestään, on käyty valtava määrä metatyötunteja ja päätöksiä, isoja ja pieniä, vaikeita ja helppoja. Mutta kuinka hienoa olisi, olla joku aivan täysin tyystin toisenlainen, päinvastainen. Että olisi 10 vuotta all black ja 10 vuotta hello kitty ja sen jälkeen 10 vuotta… mitä? Kerrassaan kiehtova ajatus. Upea ajatus.
Nää viime vuodet on ollut aivan tavattoman ihanaa aikaa. Onnellisinta aikaa ikinä. Nyt musta näin hetken tuntuu, että haluaisin kuitenkin luopua kaikesta, olla ihan ilman minuutta, asettautua elämään erakkona keskelle ei mitään. Ei jaksaisi olla mitään. Haluais vaan olla.
Haluan luovuttaa
ja vain olla.
Jonakin päivänä tunsin riemua, kuinka upeaa on, että oon tässä näin vahvan identiteetin kanssa. Kuinka me elettäis eikä suinkaan koskaan edes vanhettais, oltaisiin vaan näin joka päivä, käsi kädessä. Kuinka vaan tutustuttais toisiimme paremmin, oltaisiin paremmin. Juuri nyt ajatus tuntuu vain ahdistavalta. Näenkö sitoutumiskammon koskevan jopa minua itseäni?
Tänään en jaksais millään sitä, että tässä maailmassa pitää olla jotakin. Tätä limboa, tätä kiertokulkua. Katselen sen koneistoa, koulun pihalla leikkiviä lapsia.
Aamu ilta aamu ilta aamu ilta. Helvetinmoinen oravanpyörä, jossa eletään ei-missään. Elämä on vain järjetöntä, ajattelen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, viime kertaa en muistakaan. Oisko ollut yli vuosi sitten keväällä, silloin avasin itselleni elämän merkityksen. Se oli oppiminen ja kasvu, mutta mitä jos ei jaksa kasvaa?
Ulkonäköpaineita, elämisen paineita, oikein tekemisen paineita, huomisen paineita, paineita, paineita, paineita. Pelkkiä rikkinäisiä ihmisiä, jotka yrittävät esittää eheää. Ihminen tulee kuitenkin aina olemaan rikki, niin uskon.
Ollaanpas sitä pessimistisellä päällä, neiti, sanon ja jatkan lasten kiljunnan saattelemana kauppaan hakemaan puuroa ja kananmunia.
Vastassa mua odottaa iloisesti puuhaileva kauppias, jolle toivotan loppuun mukavaa työpäivää. Tunnen jonkin lämpimän pilkahduksen kaiken sen pimeyden takaa.
Kun näen iloa, haluan antaa iloa. Saan iloa, ennen kaikkea annan iloa.
Pessimistisyys tuntee pienen läimäyksen.
Kotona istuessani futoneillani ja katsellessani itseäni ja itseäni tässä asunnossa, jota rakastan ja olen aina rakastanut, alan uskoa, että se viime postauksessa mainitsemani oppi taisi kuitenkin olla, ettei koko ajan tarvitse oppia. Että pitää oppia sietämään ajanjaksoa, jossa on lupa vain olla.
Lupa olla jotain keskeneräistä ja silti riittävää.
