eräänä pessimistisenä maanantaina
Millainen mä haluan olla,
oon viime aikoina kysynyt itseltäni yhä uudestaan ja uudestaan, yrittäessäni saada päätöksen ajatukseen, onko eräs pysyvä muutos mua vai ei.
Oon jotenkin ottanut sen tekemisestä painetta, toteamalla, että juuri nyt mulla on niin hyvin ylimääräistä vapaa-aikaa ja tuon vapaa-ajan voisi käyttää hyödyksi. Tiedän myös, että mikä tahansa päätös vaatii multa suurta määrää metatyöskentelyä sekä senkin, ettei muhun sovi ”anna ajan tehdä tehtävänsä”, muuten aika tekee tehtäväänsä kymmenen vuotta tai eliniän, yksinkertaisesti siitä syystä, että pelkään isoja päätöksiä. Taidetaan elää silmät kiinni hyppäämisen esiaikaa, luulen.
Yritän varovasti kysyä tätä itseltäni jälleen, aamukahvin aikaan, puiston penkillä. Katson itseäni lempeästi, näen minuuden jo väsähtäneen, luovuttaneen, olevan hiukan nuupallaan. Tokkuraisillaan se jopa tuhahtaa, haluaisinko sittenkin olla ihan täysin muuta, kuin mitä nyt olen.
Etten istuisikaan termarini kanssa aamu kahdeksalta katsomassa lumista talveen taittavaa loppusyksyn aamua, vaan olisin ihan eri ihminen eri asioilla. Tunnen hetken epävarmuuden, etten halua enää minua, että suorastan heitän sen edessäni olevaan jorpakkoon, vaikken tiedä sitäkään, mitä sen sijasta haluaisin.
Samalla alan miettiä, kuinka tylsää oikeastaan olis olla sama ihminen koko elämänsä ajan. Etsin kaukaisesta haavemaailmastani sen all pink hello kitty -tyypin, joka musta on äärimmäisen upea, jonka kuitenkaan en ajattele olevan minua. Mitä tuo hello kitty tekisi? Jos en haluaisi elää enää hidasta elämää hetkessä, missä eläisin?
Mitä mä tekisin ja olisin ilman kaikkea tätä, joksi olen itse itseni luonut? Lopulta kun koko egokin on rakennettu, voisin rakentaa sen myös toisenlaiseksi.
Aivan liian raskasta, totean, miettiessäni että aloittaisi kaiken täysin alusta. Tie tähänkin asti ei ole sujunut kuin itsestään, on käyty valtava määrä metatyötunteja ja päätöksiä, isoja ja pieniä, vaikeita ja helppoja. Mutta kuinka hienoa olisi, olla joku aivan täysin tyystin toisenlainen, päinvastainen. Että olisi 10 vuotta all black ja 10 vuotta hello kitty ja sen jälkeen 10 vuotta… mitä? Kerrassaan kiehtova ajatus. Upea ajatus.
Nää viime vuodet on ollut aivan tavattoman ihanaa aikaa. Onnellisinta aikaa ikinä. Nyt musta näin hetken tuntuu, että haluaisin kuitenkin luopua kaikesta, olla ihan ilman minuutta, asettautua elämään erakkona keskelle ei mitään. Ei jaksaisi olla mitään. Haluais vaan olla.
Haluan luovuttaa
ja vain olla.
Jonakin päivänä tunsin riemua, kuinka upeaa on, että oon tässä näin vahvan identiteetin kanssa. Kuinka me elettäis eikä suinkaan koskaan edes vanhettais, oltaisiin vaan näin joka päivä, käsi kädessä. Kuinka vaan tutustuttais toisiimme paremmin, oltaisiin paremmin. Juuri nyt ajatus tuntuu vain ahdistavalta. Näenkö sitoutumiskammon koskevan jopa minua itseäni?
Tänään en jaksais millään sitä, että tässä maailmassa pitää olla jotakin. Tätä limboa, tätä kiertokulkua. Katselen sen koneistoa, koulun pihalla leikkiviä lapsia.
Aamu ilta aamu ilta aamu ilta. Helvetinmoinen oravanpyörä, jossa eletään ei-missään. Elämä on vain järjetöntä, ajattelen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, viime kertaa en muistakaan. Oisko ollut yli vuosi sitten keväällä, silloin avasin itselleni elämän merkityksen. Se oli oppiminen ja kasvu, mutta mitä jos ei jaksa kasvaa?
Ulkonäköpaineita, elämisen paineita, oikein tekemisen paineita, huomisen paineita, paineita, paineita, paineita. Pelkkiä rikkinäisiä ihmisiä, jotka yrittävät esittää eheää. Ihminen tulee kuitenkin aina olemaan rikki, niin uskon.
Ollaanpas sitä pessimistisellä päällä, neiti, sanon ja jatkan lasten kiljunnan saattelemana kauppaan hakemaan puuroa ja kananmunia.
Vastassa mua odottaa iloisesti puuhaileva kauppias, jolle toivotan loppuun mukavaa työpäivää. Tunnen jonkin lämpimän pilkahduksen kaiken sen pimeyden takaa.
Kun näen iloa, haluan antaa iloa. Saan iloa, ennen kaikkea annan iloa.
Pessimistisyys tuntee pienen läimäyksen.
Kotona istuessani futoneillani ja katsellessani itseäni ja itseäni tässä asunnossa, jota rakastan ja olen aina rakastanut, alan uskoa, että se viime postauksessa mainitsemani oppi taisi kuitenkin olla, ettei koko ajan tarvitse oppia. Että pitää oppia sietämään ajanjaksoa, jossa on lupa vain olla.
Lupa olla jotain keskeneräistä ja silti riittävää.
Olemme varmasti monella tavalla aika erilaisia ihmisiä, mutta tuo ajatuksesi, että joskus sitä haluaisi ”luovuttaa ja vain olla”, on äärimmäisen tuttu. Olen ajatellut niin jollakin mieleni osalla varmasti niin kauan, kun ylipäätään olen ajatellut yhtään mitään. Siis ihan lapsesta lähtien. En tiedä, onko se ehkä minimalisteja yhdistävä tekijä laajemminkin? Vaikea sanoa. Omalla kohdallani olen nimittänyt tätä ominaisuutta usein perimmäiseksi laiskuudeksi. 😀
Kertaalleen sitä ”luovuttamista ja vain olemista” olen osittain kokeillutkin. Ei se kuitenkaan sopinut minulle. Tai repivä ristiriita syntyi siitä, että tavallaan se sopi liiankin hyvin – ja kuitenkin jokin ääni mielen perukoilla huusi taukoamatta, että et voi tuhlata elämääsi näin. Voisin kai syyttää siitä äänestä muita – kasvatusta, ympäristöä, kulttuuria – mutta kyllä se ihan rehellisesti oli oma ajatukseni, sekin. Hirveän ristiriitaista. Tosin ongelma saattoi olla juuri siinä, että kokeilin luovuttamista vain osittain. En tiedä, olisiko lopputulos ollut toinen, jos olisin kerta kaikkiaan luopunut kaikesta kunnianhimosta, haaveista jne.
On vähän haastavaa olla ihminen, joka ihan pohjimmiltaan haluaisi vain olla mutta joka ei pysty arvostamaan itseään sellaisena vaan aivan toisenlaisena. Siitä päästäänkin siihen, että vaikken useimmiten ehkä sanoittaisi asiaa niin, tietyllä tavalla hyvin rakentamalla rakennettu ihminen taidan itsekin olla. Väkisinhän asia on niin, jos vastavoimana mielessä on koko ajan se osa minuutta, joka ei tahdo eikä tee yhtään mitään.
Mun ystävä kerran sanoi: ”se taitaa olla sellaisten luovien ihmisten ongelma, että aina pitää olla luomassa jotain uutta.”
Berliinin hostmomini puolestaan sanoi pitävänsä isäänsä luovimpana ihmisenä jonka tiesi, vaikkei hän ns ollutkaan ollenkaan ulospäin luova, eli maalari, kirjoittaja tms.
Ehkä se on jonkinlaiken luova mielenlaatu, en tiedä 😀
Mutta joo, en kyllä näe, että koko elämäkseni vaipuisin ”vain olemisen” tilaan, mutta välillä sitä toivoisi, että sietäisi sitäkin tilaa vähän paremmin!
Niin kauan kun et tee mitään peruuttamatonta niin kokeile vaan uutta, kun tuntuu vetoa johonkin, jospa se onkin se uusi suunta joka on silti sinua , elämässä tuntuu kulkevan sykleissä, 🤔
Nooo, ihan en oo samaa mieltä tämän kanssa 😊 Tietyllä tavalla päätöksethän on aina peruuttamattomia. Jos päätät erota vaikkapa parisuhteesta tai työpaikasta, on tuokin päätös peruuttamaton, eikä siinä voi elää siten, että vanhan saisi takaisin.
Jos pelkää peruuttamatonta päätöstä, ei voi jättää mitään taakseen, eikä silloin saada mitään uuttakaan. Jos ei jätä mitään taakseen, ei voi sattua, muttei voi myöskään antaa mahdollisuutta. Peruuttamattoman päätöksen pelkääminen olisi sama kuin pelkäisi elämää. Oon myös sitä mieltä, että ihminen sopeutuu myös peruuttamattomiin vaikkakin myöhemmin vääräksi osoittautuvin päätöksiin. Ainut peruuttamaton päätös on kuolema. Näin mietin 🙂
Näin se on , kerroit asian vain paremmin. Samaa mieltä ettei peruuttamatonta pidä pelätä, sillä peruuttamatonta ei tunne ennenkuin se on kohdalla.