7.5.2021 simplyannika

ONE LAST SHOP SYNDROOMA

Vielä yksi ostos ja sitten vaatekaappi on täydellinen.

Näin mä huomaan ajattelevani.

Tai siis ei vain yksi vaan sellaisen tusinan verran.

Tusinan jälkeen mun vaatekaappi on sitä, täydellistä. Täydellinen kapselivaatekaappi. Täydellinen yksinkertaistajan vaatekaappi.

Uusi minä.

Samalla on aika rankkaa.

Ja hävettää.

Hävettää itse olla siellä pyörteessä, mistä itse niin monesti kirjoittaa, mistä itse tietää.

Riittämättömyydestä.

Niin kuin se kirjoittaminen mitään muuttaisi, tekisi minut immuuniksi.

Tai en mä oikeastaan tiedä mitä tämä on. Onko tämä vain sitä ulkoista muutosta, heräämisen jälkeen. Kun on unohtanut pitkäksi aikaa itsensä ja haluaakin muuttua, myös ulkoisesti. Ilmaista itseään. Toisaalta yritän vakuutella itselleni kaiken olevan harhaa. Kun se täydellisyys on harhaa. Samalla se kuitenkin lällättää siinä kielen päällä: vielä nämä, sitten on valmista. Ja voi kuinka uskottavaa tuo lällätys onkaan.

Tää on ehkä ensimmäinen negatiivinen asia, mihin sitten yksinkertaistamisen jälkeen olen törmännyt.

Että vaikka vaatteita ei ole montaa, sitä sitäkin enemmän yrittää puristaa täydelliseksi. Kuluttaa aivonsa puhki, miettiessään, pähkäillessään. Mitä voisi vielä parantaa, parantamatta.

Sillä eihän se ongelma ole edes se vanhojen vaatteiden karsiminen, vaan sen oman täydellisen kapselin luominen. Vaikka sinne jättää ne miellyttävimmät 50, voi olla, ettei niistä monikaan lopulta oikeasti miellytä. Eihän se vanha koskaan miellytä. Eikä hutiostokset. Eikä varsinkaan ne lahjat. Ja kuinka ajattelenkaan, etten koskaan halua enää yhtäkään konkreettista asiaa lahjaksi, sillä haluan päättää kaikesta ihan itse, ostaa ihan itse juuri sitä miellyttävintä.

Toisaalta olen itsekin samaisesti puhunut ja ajatellut sitä yksi ulos yksi sisään periaatteetta. Mutta että itselleen olisi armollinen, mitä vielä!

Sillä samalla se olo on hiukan syyllinen: mä haluan olla parempi ihminen, siis ekologisella tasolla.

Ja sen jälkeen, kaiken tämän jälkeen pää hajoaa.

Ja paitsi hajoaa, se suorastaa luhistuu luhistaen kaiken mennessään.

Voi kunpa en ajattelisi niin paljon kaikkea!

Olisi niin ehdoton.

Mutta hei, onneksi voi aina tuudittautua siihen, että kyseessä on se one last one, jonka jälkeen toimintatapa muuttuu, jolloin myös se ekompi ajattelu saavutetaan.

Ihan juuri, kohta, ollen hyppysissä.

Tää ongelma on saanut mut pohtimaan jopa ostolakkoon ryhtymistä. Kun vielä ne viimeiset one last shopit on täytetty, jotka virheelliseksi olen todennut, jos vaan päättäis vaikka vuoteen olla ostamatta mitään.

Jotta siitä kierteestä pääsee eroon, jos sellaista kierrettä siis vielä on.

Tai ehkä helpointa olis vaan valita se oma ja sama vaatekerros, johon pukeutua joka päivä. Luopua kokonaan tyylistä.

Sinällään mun vaatekaapin vaihdokset viime vuoden ajalta ei määrällisesti kuulosta paljolta:

toppeja uusia on kaksi, joista toinen on pelastettu varastosta. Tämän lisäksi yksi uusi neuletakki, poolovillapaita, kangashousut ja yksi kotiasusetti. Silti se tuntuu lähes puolelta kaappia katsoessaan, sillä vaatekaapin saldo viime laskulla oli 44.

Siltikään en kestä itseäni,

sillä luovun niiden tieltä kuitenkin käyttökelpoisesta vaatteesta.

Vaatteesta, jota ei tähän maailmaan tarvita enää yhtään lisää.