Ensimmäinen viikko Berliinissä
Mun mielestä on jotenkin uskomatonta, miten voi sattuma johdattaa siihen, että kaikki voi mennä hyvin ja voit löytää jotakin sellaista, jossa on todella paljon samankaltaisuutta,
tietämättä tuosta mitään etukäteen.
Täällä ei ole telkkaria. Täällä ei käytetä puhelinta ollessasi jonkun seurassa, syödessäsi aamupalaa, lounasta tai palatessasi koulusta, vaan ollaan läsnä. Isojen ikkunoiden äärellä, katsoen ulos jo kovasti keväiseen ilmaan.
Mulla on koko ajan, jo ennen lähtöä, ollut kaikesta hyvä fiilis, johon en ole vain uskaltanut uskoa.
Nyt mä ehkä alan uskoa.
Ehkä kaiken kuuluukin mennä hyvin.
Ja annan kaiken mennä hyvin.
Se toki tarkoittaa, että pitää antaa myös aikaa. Ja sitä uuteen maahan ja uusiin rutiineihin tottuminen tarvitsee. Tekisi hirveästi taas miettiä pitäisi ja pitäisi, onnistua niin sanotusti kaikessa, vaikka nyt tarvitsenkin vain aikaa. Tarvitsen aikaa, kun ensimmäisellä kerralla mulla menee jo pari tuntia käydessäni kilometrin päässä ruokakaupassa, ihan koska kaikki on uutta enkä tiedä missä mikin on tai mikä on sopiva korvaava tuote ja eksyn vielä pari kertaa matkalla.
Mutta ehkä mä tällä kertaa annankin kaiken mennä omalla painollaan. Ilman tarkkaa valmista suunnitelmaa, edeten sen mukaan minne virta johdattaa, yrittämättä laittaa vastaan.
Sillä virta tietää minne mennä, miten ja milloin.
Ja juuri tässä, juuri nyt, mulla on niin kevyt olla.
Eikä vain nyt, vaan myös hetken päästä, illalla, huomenna ja aamulla.
Jolloin hymyilen:
mä pidän siitä ihmisestä, joka juuri nyt saan olla.
Viimeksi:
Lue myös: