MIKSI KULUTAT NIIN KUIN KULUTAT?

Tavaroiden hamuaminen ja hankkiminen yli tarpeen on ollut 300 vuoden aikainen prosessi, josta suomalaiset ovat saaneet osansa vasta noin sadan vuoden aikana.

Kyse on kaiken kaikkiaan länsimaisesta ilmiöstä, jonka vallankumouksena voidaan pitää sitä havaintoa, että ihmisten tarpeisiin ja haluihin voidaan vaikuttaa. Toki tekijöitä kaiken kaikkiaan on ollut monia. Kansainvälistymistä, teollistumista, teknologistumista, ylipäätänsä elintason nousu, jolloin kuluttamisesta oli varaa tehdä vapaa-ajan harrastus myös eri yhteiskuntaluokissa.

Jos miettii, juurikin tuo tarpeisiin ja haluihin vaikuttaminen on pitkälti tämän päivän kauppaa ohjaava toiminto. Sillä kun koukutumme kuluttamiseen, luomme talouskasvua ja siten varoja yhteiskunnan pyörittämiseen.

Kyseessä on asia, josta ei juuri puhuta ääneen, jota ei tosin peitelläkään, sillä se elää silmiemme edessä kaiken aikaa. Ehkä silloin onkin vähän tyhmää myöntää, mutta minä en sitä silti ennen nähnyt. Näin vain halun ja tarpeen sekä sille määritellyn kohteen. Mutta mistä tuo halu ja tarve lopulta tuleekaan?

Pitkälti järjestelmän toimivuutta kuvaa vielä tänäänkin vuoden 1955 taloustieteilijä Victor Leobow:

”valtavan tuottelias taloutemme vaatii, että teemme kulutuksesta elämäntapamme, että muutamme hyödykkeiden ostamisen ja käytön rituaaleiksi, josta etsimme henkistä tyydytystä, egon täyttymystä. Sosiaalinen status, sosiaalinen hyväksyntä ja arvomme löytyvät nyt kulutustavoistamme. Elämämme merkitys ja tärkeys peilautuu kulutuksemme kautta. Mitä suurempi paine yksilöllä on mukautua turvallisiin ja hyväksyttyihin sosiaalisiin normeihin, sitä enemmän hänellä on taipumuksena tuoda esiin yksilöllisyyttään pukeutumisensa, kulkuvälineensä, kotinsa, harrastustensa kautta.

Nämä hyödykkeet ja palvelut on tarjottava kuluttajalle erityisellä kiireellisyyden tunteella. Emme vaadi ainoastaan ”kiihdytettyä” kulutusta, vaan myös ”kallista” kulutusta. Hyödykkeitä on kulutettava, käytettävä loppuun, vaihdettava ja hylättävä yhä nopeammin. Meidän on saatava ihmiset syömään, juomaan, pukeutumaan, ajamaan, elämään yhä monimutkaisemmin ja näin ollen aina vain kalliimman kulutuksen kautta.”

Hyvinkin itsestään selvää, kun tarkemmin miettii. Eikö yhteiskunnassamme ole juurikin tällaista? Olemme täysin sumentuneet todellisista tarpeistamme, luoden itsellemme monimutkaiseen tyytymättömyyteen ja näennäiseen tarpeeseen luodon verkoston. Lopulta kaiken tämän vieroksuttaen meidät itsestämme, johtaen sokeaan yhteiskunnan määrittelemän mallin jahtaamiseen, joka palvelee kyllä yhteiskuntaa muttei enää yksilöä.

Kaikista hauskinta on, että olemme itse tätä järjestelmää ylläpitämässä, ilman selkeää yksittäistä narusta vetelijää, jota syyttää.

Samalla kiihdytettyä kultusta pitää yllä myös esimerkiksi suunniteltu vanhentaminen eli tuotteen eliniän ennen aikainen lyhentäminen. Tämä ilmenee vaikkapa siten, ettei kaikkia tuotteen osia tehdä yhtä kestäviksi, luodaan uusia vuosimalleja eli vanhennetaan tuote tyylillisesti tai teknisesti, jolloin uudet osat eivät sovi enää vanhaan malliin tai tuote voidaan jopa ohjelmoida vanhenemaan.

Voiko kaiken tämän jälkeen ajatella, että itse todella hallitsee kulutustaan?

Sellainen kuva kun meillä itsellämme tuntuu olevan. Että on ihan normaalia haluta koko ajan niin paljon kaikkea ja kaikkea uutta, sillä niin on aina haluttu – tai siis tarvittu. Nimenomaan itse tarvittu, vaikka kyse on lähinnä manipulaatiosta.

Huolestuttavinta on se, että tämän kääntöpuolta huomioidaan hyvin vähän. Aina sen sijaan jaksetaan muistaa, kuinka hyvinvointivaltion perustana on ollut koko kulutuslimbon synty – eikä muuta voi olla.

Muutos on hidasta. Mä itse tuskailen itseni kanssa vielä asian äärellä. Kun haluat ja yrität toimia oikein, mutta joka kuitenkin on niin vaikeaa, elääkseen yhteiskunnassa, joka ei tue siihen, ollakseen vain riittävyyttä tarvitseva ihminen. Kun edes vähintään pääsisi siihen, ettei sitä tavaraa varten ketään tarvitsisi käyttää hyväksi, ei heittää jatkuvasti hukkaan.

Tekstiin käytetty apulähteinä tilastokeskusta sekä Erilainen ote omaan talouteen – vapaus, onni ja hyvä elämä kirjaa (Pasi Havia, Ville Lappalainen, Antti Rinta-Loppi).

Viimeksi:

ELÄMÄ ILMAN TELEVISIOTA ON TYLSÄÄ – JA SIKSI PARASTA

Lue myös:

MILLAINEN KULUTTAMINEN ON NORMAALIA?

ONE LAST SHOP SYNDROOMA

KUN MAAILMA KÄÄNTYY ITSEÄÄN VASTAAN

hyvinvointi mieli oma-elama
Kommentit (5)
  1. Jo se on tosi hyvä, että herää miettimään näitä asioita! Vain silloin muutos on mahdollinen, kun tiedostaa muutoksen tarpeen.

    Mitä ehdottomuuteen tulee, voi tietysti miettiä, täytyykö sitten olla ehdoton. Eihän arvojen mukaan eläminen sitä välttämättä edellytä. Sehän on itse asiassa yksi erillinen arvokysymys, haluaako olla ehdoton. Oma mielipiteeni on, että ehdottomuus näissä asioissa harvoin näyttää tekevän kovin onnelliseksi eikä se säteile ympärillekään aina kovin positiivista energiaa.

    Kuten kirjoitin, itsekin toimin joissakin yksittäisissä kulutusvalinnoissa niin, että jos niiden yhteydessä alkaisin puhua kohtuullisesta kuluttamisesta, minulle varmasti naurettaisiin päin naamaa. Tällaiset ”säröt” eivät silti muuta sitä, että kokonaiskuvassa olen varsin kohtuullinen kuluttaja. Joskus minusta tuntuu, että monet ajattelevat asian päinvastoin eli keskittyvät yksityiskohtiin kokonaiskuvan sijaan. Jostakin yksittäisestä kulutusvalinnasta voidaan olla todella huolissaan ja hienosäätää sitä loputtomasti, mikä vaikuttaa joskus aika hassulta, kun samalla kuitenkin kerskakulutetaan huolella.

    Tämä siis yhtenä ajatuksena tuosta ehdottomuudesta. Kannattaako se lainkaan, ainakaan jokaiseen yksityiskohtaan juuttumisena, vai kannattaako kuitenkin keskittyä siihen, millaisia oman kuluttamisen suuret linjat ovat ja mihin suuntaan ne ovat menossa.

    Joka tapauksessa mukavaa matkaa kohti parempaa ja omanlaisempaa kuluttamista!

    1. No höh, yritin saada tuon kommentin aiemman kommenttiketjun jatkoksi. Ei näemmä onnistunut.

    2. Sulla on kyllä syvällisiä ja fiksuja ajatuksia! Tuo, että ehdottomuus on oma arvokysymyksensä, en ole hoksannut ajatellakaan, ajatellut vaan että ”pitäisi”. Särö on kaunis ajatus. Tämän pariin jään mietteisiin. Kiitos näistä kommenteista. 🙂

  2. Vastaan otsikon kysymykseen, vaikka se retorinen lieneekin. Kulutan niin kuin kulutan pitkälti sen vuoksi, millaisista asioista saan mielihyvää. Olen sellainen ihminen, joka mieluummin nautiskelee pitkään kuin siirtyy nopeasti seuraavaan asiaan. Minulle parhaat jutut ovat useimmiten tuttuja ja hyväksi havaittuja. En siis saa mielihyvää erityisemmin (saati ainoastaan) uutuudenviehätyksestä.

    Tästä voikin jo arvata, etten ole kiivas shoppailija tai kertakäyttökulttuurin suuri kannattaja. En silti väitä, että ostan vain sen, mitä tarvitsen. Joihinkin asioihin panostan suorastaan karmivan paljon siihen nähden, mikä todellinen, välttämätön tarve olisi. Minulla nämä asiat ovat kuitenkin harvalukuisia enkä niissäkään osta aina vain uutta vaan enemmänkin ostan parempaa, kuin oikeasti tarvitsen (tai kuin kukaan tarvitsee). Monissa muissa jutuissa kulutan niin vähän, että monille se aiheuttaisi jo häpeän tunnetta. On paljon asioita, joissa en osallistu ”kilpavarusteluun” missään määrin. Lisäksi voin esimerkiksi käyttää todella vanhoja tai paikattuja vaatteita – siitä huolimatta, etten ole tyyliltäni elämäntapaintiaani.

    En voi paukutella henkseleitä sillä, miten mahtavan henkisen kasvun ja itsekurin harjoittamisen kautta tällaiseen kuluttamiseen on päästy, koska kyse on paljolti perusluonteesta. Silti uskon, että kuluttamisen vähentäminen on mahdollista, vaikkei se tulisi luonnostaan. Jos tavoitteena on vähentää jatkuvaa ostamisen, kyllästymisen ja uusimisen kierrettä, kannattaa mielestäni pohtia seuraavia asioita: Mistä saan mielihyvää? Mitä tämä kertoo arvoistani ja olenko sinut asian kanssa? Kuinka kestävää tämä mielihyvä on? Voinko todella saada mielihyvää vain siitä vai voisinko saada sitä myös jostakin muualta?

    Olen sivunnut tätä asiaa taloudellisen tiukkuuden kanssa pärjäämistä käsittelevässä postauksessani. https://www.lily.fi/blogit/sopivan-tiukkaa-elamaa/taloudellinen-tiukkuus-ja-sen-kanssa-parjaaminen/ Postauksen keskivaiheilla kerron ”mielihyväleikkurin” hyödyntämisestä rahankäytön periaatteena. Tämä auttaa paitsi pärjäämään niukalla budjetilla, myös karsimaan turhaa kulutusta.

    1. Moi ja kiitos aiheeseen paneutuvasta kommentista! 🙂

      Varmasti kyse on perusluonteesta, mihin heijastuu myös se millaisissa olosuhteissa itse on kasvanut, millaiset kulutuskäyttäytymiset ympäröivillä läheisillä ihmisillä ovat olleet, mitä arvostaneet. Itse yritän juurikin tätä ”henkistä kasvua”, eli kysellä esittämäsi kaltaisia kysymyksiä itseltäni. Mutta sitähän se kasvu on, vastoinkäymisiä ja edistyksiä, jolloin lopulta tulee ehkä se lopputuloskin, tasalaatuisempi sellainen. Varsinkin tää arvo asia on nyt aika uutena ja voimakkaana noussut omaa toimintaa ohjaavaksi – tai siksi joksi haluan ohjaavan- , mikä ennen on ollut helpompaa sivuuttaa. Tuskastuttaa välillä vain muutoksen hitaus, joskin tunnen hitaasti mutta varmasti olevani menossa lähemmäs tätä uutta arvomaailmaani kohti, valinta valinnalta. Toisaalta en ole varma, onko sellainen ehdottomuus, mihin toivoisin nojaavani, oikeasti edes mahdollista.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *