15.7.2020 simplyannika

MILLAINEN KULUTTAMINEN ON NORMAALIA?

Sain joskus aikojen alussa kommentin, että tavaroiden pakonomainen syynäys on mielisairaus missä anoreksiakin.

Jotenkin en itse pysty samaistumaan tuohon väitteeseen ollenkaan. Tai meillä on varmaan erilainen käsitys pakonomaisuudesta. Toisaalta mietin, että eihän sairaskaan aina ymmärrä olevansa sairas. Sen sijaan sairaus voi tuoda mielihyvää, vaikka se onkin järjetöntä.

Jotta tavarakaaoksen hallinnoinnin voisi luokitella sairaudeksi, tulisi siinä olla jotakin epänormaalia ja haitallista, itselle tai muille. Onko kuluttamisen hallinnointi epänormaalia? Tämän vastaväite olisi, että kuluttaminen ilman hallinnointia olisi normaalia. Kuka määrittää kumpi on normaalia, hallinnointi vai hallitsemattomuus? Yhteiskunta sanoisi, että hallitsematon kuluttaminen todellakin on normaalia. Onko olemassa järjellisiä perusteita sitä vastaan?

Minusta on esimerkiksi kolme:

Tämänpäiväinen kuluttamiseen keskittyminen vie huomiota pois identiteetistämme. Etsimme itseämme tavaroista ja vaatteista, emme mielestämme, mieltymyksistämme ja arvoistamme. Raha on onnellisuuden yksi merkittävimmistä määritelmistä.

Emme tarvitse niin suurta tavaramäärää, kuin tänä päivänä meillä on. Elämme yltäkylläisyydessä.

Jatkuva kuluttaminen on epäekologista ja tapahtuu lisäksi usein toisten kustannuksella.

Onko kulutus koskaan liiallista? Sillä sitä ei useinkaan kritisoida, vaan päinvastoin yllytetään tekemään lisää. Asuu sitä kuinka isossa talossa tarpeeseen nähden, omistaa vaikka yksityislentokoneita, ostaa vaatekaapin täydeltä vaatteita ja vielä vaatteita, jotka on tehty nälkäpalkalla. Kuka asettaa rajat, milloin liikakulutus on epänormaalia?

Minusta voisi melkein sanoa, että se tänä päivänä on meillä länsimaisilla lähes kaikilla sitä. Vaatetta ostetaan tiheästi uutta, entiset hylätään uusien tieltä, käyttötavarat ovat muodikkuuden tavaroita joita pitää päivittää ja tarvitsemme koko ajan enemmän elintilaa omistamillemme tavaroille. Käyttötavarat eivät ole enää käyttötavaroita, vaan astiat ovat jopa vain esillä koristeena ja ladomme ympäri maailmaa rahdattuja esineitä hyllylle riviin, katsottaviksi.

Emme toki halua myöntää tätäkään itsellemme, sillä kuluttaminen on mukavaa ja lisää hyvää oloa. Mutta jos kuluttamisen hallinnoinnin tuoma vapaus on sairautta, eikö elämämme liikakulutuksen tuoma hyvä olo voi olla myös sitä? Ja silti täytyy perustella, miksi haluaa elää ilman ylikulutusta, eikä sitä, miksi kuluttaa tänään niin paljon kuin kuluttaa.

Tasapainoon on aina hyvä vedota. Kuluttaa jotakin siitä väliltä. Kuka määrittää, mikä on siitä väliltä? Onko liian epänormaalia ja äärimmäistä jos ei haluakaan käyttää tiskikonetta? Onko 44 vaatekappaletta liian hallittu? Minusta kuulostaa normaalilta elää sillä, mitä tarvitsee.

Ja niinhän me usein perustelemme itsellemme. Ostamme vain tarpeeseen. Mutta mikä on tarve? Sitä emme enää itsekään tiedä. Halun ja tarpeen raja on hämärtynyt. Kun huudat kiihdyksissäsi ihan ehdottomasti tarvitsevasi tuon uuden kesämekon, vaikka kaapissasi edelleen on viisi muuta, muttei juuri tuollaista, tarvitsetko sen siis ihan todella? Saako itsensä tiedostaa ja kieltäytyä vaikkakin mielihyvää tuottavasta asiasta?

Olen kyllä sitä mieltä, että tavaroiden syynäys voisi saada sairaudellisia piirteitä. Silloin kun siinä on nimenomaan lisättynä sana pakonomainen. Eli sellaista, ettei elämässä pysty enää miettimään muuta, se hallinnoi vapaa-aikaa ja se on elämässä jonkinlaisena itseisarvona.

Mutta hei, eikö tää oikeestaan kerro meidän useimpien arjesta tällä hetkellä? Merkittävä osa ajastamme kuluu miettien, mitä meiltä uupuu, mitä tarvitsemme lisää ja mikä pitää päivittää. Lopulta käytämme vapaa-aikaa noiden tuotteiden etsimiseen. Siis oikeastaan onnellisuuden ja hyvän olon etsimiseen tavarasta.

Tästä esimerkiksi kulutuskriittinen ja yksinkertaiseen elämäntyyliin hakeutuva ihminen haluaa vapautua. Joskin toisella puolen voi mahdollisesti myös kiilua se omaa toimintaa turhan pakonomaisesti syynäävä ihminen. Sen määritelmä ei kuitenkaan ole tietty tavaramäärä tai päätös kulutusvirtojen katkaisemisesta tai hillitsemisestä.

Ja se päätös varmasti aluksi vaatii myös hallintaa. Voiko hallintaa saavuttaa ilman hallitsemista? Eli siis voiko omien mielihalujen hallitsemattomasta tyydyttämisestä yhtäkkiä vain alkaa elää tasapainossa ilman hallintaa? Alkaa tuntua, että puhun jonkinlaisesta riippuvuudesta. Mutta eikö kuluttamisemme toisaalta ehkä kuulostakin siltä?

Vaikka olen saanut elämässäni hyvää tavarakaaoksen kaitsemisella, se ei ole tapahtunut sen itsensä avulla, vaan asioiden seurauksena. Lähinnä siis sen seurauksena, mitä tavarasuhteen uudelleen luominen on tuonut mukanaan. Joka ei ole tapahtunut vain tavaroiden vuoksi. Se johtui oman itsensä, arvojen ja riittämättömyyden tunteiden kohtaamisesta. Sen pohtimisesta, millainen ihminen minä olen ja toisaalta haluaisin olla. Toisin sanoen tulin tietoisemmaksi itsestäni ja ympäristöstä. Lumipallo efektinä eri asioiden summaationa se on tuonut elämääni tarvitsemaani vapautta.

Uskallusta etsiä ja elää omannäköistäni elämää.