Tai kolmenkympin kriisi.

Niistä puhutaan jopa vähän alentavaan sävyyn. Että meni sekaisin ja alkoi poiketa normaalista.

Mutta nyt pohtiessani, mä näen nuo oikeastaan normaalimpana asiana mitä voi olla.

Että ymmärrettyään, että unohti elää, alkaa elää. Sitä omannäköistä elämää, niitä juttuja mistä haaveilee, eikä vain ajattele elävänsä.

Ja musta tuntuu, että jos löytää sen rohkeuden toteuttaa, ne asiat eivät ole siinä ikävuosien aikana paljoa muuttuneet, vaan joutuu ikään kuin aloittamaan takaisin sieltä nuoruusvuosien haaveistaan. Sen takia kai siinä onkin se sana villitys.

Ehkä ollen jollakin tasolla sitä samaa mitä itsellänikin. Sillä eikö sitä pidetä niiden parikymppisten juttuna, lähteä aupairiksi ja ottaa carpe diem tatuointi?

Ja täällä mä istun Berliinissä, tekemässä juuri sitä… no, suurin piirtein viisi vuotta ”liian myöhään”. Ne jäi tekemättä silloin, kun niiden aika oli.

Ollen seurausta siitä, kun yrität tukahduttaa sen kasvun, kyllä se jotakin kautta ja jossakin kohtaa pursuaa ulos.

Jos siis löytää alun alkaenkaan sen rohkeuden.

Silloin en kuitenkaan moittisi sitä rohkeaa.

Mua välillä ärsyttää, kun osa ihmisistä kohtaa mut juuri tuolla kolmenkympin kriisi asenteella. Että mä tulin vetämään jonkin rastin ruutuun, sitten palaamaan normaaliin. Paluu normaaliin on aina se ennakko asetelma.

Muttei mun tarinaa oo kirjoitettu vielä valmiiksi.

Enkä mä tiedä, miltä se tulevaisuudessa näyttää.

Tiedän vain, millainen se on tässä, mihin suuntaan olen ehkä menossa seuraavaksi,

sen jälkeen,

ei mitään hajua.

Viimeksi:

tulevaisuus täällä hei

Lue myös:

aupairiksi – 28 vuotiaana?

mitä mä haluan sanoa?

ettei pelkäisi elämää

Naurakaa vaan, mutta mulla on ollut kalenterissani muistutuksena tulevaisuus.

Jota oon siirtänyt… kymmenen kertaa.

Tai sata.

Mulla on vajaa kaks kuukautta aikaa ennen kuin palaan töihin. Ja sitä ennen mun pitäis päättää mitä tulevaisuudeltani haluan.

Tai ei tietystikään pitäisi, mutta ehkä mua vaan pelottaa se, että palaan vanhaan ja jämähdän vanhaan.

Unohdan sen alis volat propriisin.

Sillä lopulta mä tiedän, että se maailma, se vanha maailma, ei tuu tekemään mua onnelliseksi, ainakaan juuri nyt. Elää ennalta määriteltyä elämää, vaan mä tarvitsen jotakin muuta.

Tavallaan mä tiedän mitä se muu on, haluaisin vain saada konkretisoitua sen, ollen kuitenkin edelleen vaan sitä hahmotelmaa. Toisaalta tiedän sen olevan vain sitä elämän normaalia epävarmuutta, mitä pitäisi oppia sietämää, sen seassa uskoa itseensä.

Silloinhan se ei oo sitä niin ennalta määriteltyä, kun ei niin tiedä.

Ja tiedänkin, että kyllä ne hahmotelmat muuttuu sitä kirkkaammiksi, kun niiden aika lähenee.

Mä oon jotenkin viime aikoina miettinyt yhä enemmän sitä, kuinka elämä on vaan soljuvaa virtaa. Jossa ihminen itse yrittää kovin pyristellä vastaan, olla hyväksymättä niitä asioita, mitä tulee kohdatakseen. Jos sen sijaan osaisikin vain mennä osana sitä, itseään kuunnellen, elämä olisi paaaljon helpompaa.

Vähän niin kuin nyt.

Lakkaisi yrittämästä vaikuttaa niin paljon siihen mitä tulee, vaan antaa sen tulla, mitä tulee, kun tulee.

Kyllä se tulee.

Luota.

Viimeksi:

ettei pelkäisi elämää

Lue myös:

hän lentää omilla siivillään

luota

kaksi kuukautta berliinissä kuvina