Tällainen mulla on ollut suunnitelmissa oikeastaan viimeiset puoli vuotta.

Ja mulla olikin kaksi tekosyytä, miksei se alkanut heti:

1. Valmistauduin koko vuoden henkisesti eroon ja samalla mulle tuli enemmän ja enemmän tarve myös itselläni uudistua
2. Koska kerrankin olen miettinyt ja ymmärtänyt mekanismeja pukeutumisen taustalla, halusin todella yrittää rakentaa vaatekaappiani sen mukaiseksi

Samalla huomaan edelleen asian olevan hiukan kaksipiippuinen. Siinä missä oikeasti koen muutoksista olleen myös hyötyä, siinä samassa ymmärrän, ettei edes se miettiminen, ei edes se että ne vaatteet on oikeasti aika hyvin sommiteltu yhteen, monikäyttöisiksi ja kerrostettaviksi, tuo minkäänlaista lopullista tunnetta riittävyydestä. Itse asiassa tuntuukin, että olen palannut takaisin siihen loputtoman porkkanan jahtaamiseen – ihan kohta se vaatekaappi on juuri minua, juuri sellainen ettei mitään muutoksia koskaan tarvita.

Ihan kohta mä tunnen sen.

Eikä tuo tunne siltikään tunnu koskaan saapuvan, paremminkin kadoten mitä lähemmäs sitä luulee pääsevänsä.

Ja kun tuo riittävyys ei odotuksista huolimatta koskaan ilmesty, on tilanne käynyt vain ahdistamaan, tuntien itsenä tyhjäksi. (Ja tiedänhän mä sen, että huiputan hiukan itseäni – ei sitä voi ulkoistaa vaikka kuinka luulisi, mutta silti haluaa luulla – luullen kaiken olevan silloin erilaista.)

Mä en koe ehdottomuudesta olevan hyötyä oikein missään asiassa. Samalla musta tuntuu, etten näytä osaavan muuten päästää irti, ollen siis sillä toisella tavalla ehdoton. Jolloin tarvitsen ehkä sen rajan, mihin lopettaa, missä annan itselleni viimein luvan olla.

Ostolakkoon suhtautuminen on vähän samaa kuin karkkilakkoon – osa pitää sitä turhana ja osa harrastaa sitä tämän tästä. Sinällään kun tuossakin monesti käy niin, että lakon jälkeen kaikki ryöpsähtää käsiin. Musta tuntuu, että itse söin nyt syksyn aikana vähän karkkeja etukäteen (ja tekosyytkin on käytetty), eikä mulle jää mitään järkevää syytä jatkaa ostamista, jolloin toivon tämän vuoden tuovan mua aidosti lähemmäs sitä arvostamaani tietä. Vapauttaen itseni – ja vitsit että mä todella odotankin tuota vapautusta – että vaikka tuntuisi niin antaisi tuntua, koska tällaisen sopimuksen on itsensä kanssa tehnyt ja järjellä sen oikeaksi todennut.

Jolloin mä koenkin, että kaipaan juuri sitä oppia, mitä ostolakko voi tuoda mukanaan.

Vuosi on konkreettinen tavoite. Jos pitäisi vain lopettaa ostelu kokonaan, tavoite jää vähän epämääräiseksi, jolloin myös itseään on helpompi huijata palaamaan vanhaan. Ihan niin kuin karkkienkin kohdalla. Jos ajattelisi, että loppu elämäni aikana en syö enää koskaan mitään hyvää, tuntuisi se varmasti monesta meistä melko kurjalta. Yleensä ottaen ajatus ehdottomuudesta saa mielen puolustuskannalle. Tuon vuoden jälkeen fiilikset toki voivat olla ja todennäköisesti ovatkin täysin erit.

Tarvitaan siis toisin sanoen jokin välitavoite, mihin tähdätä ensin.

Viimeksi:

Kolme kaunista – perusjuttuja, kohtaamisia, joulu

Lue myös:

Yksinkertaista vaatekaappia luomassa

Ajatuksia ehdottomuudesta

Onko olemassa minuutta ilmentäviä tavaroita – vai vain riittävyyttä?