Kiitos vuosi 2016, olit opettavainen

Olen oikeastaan aina pitänyt uuden vuoden vaihteesta, vaikka itse juhlat aiheuttavat usein päänvaivaa. Jotain siinä vuoden vaihtumisessa kuitenkin on, joka tuntuu sellaiselta paletin puhdistamisrituaalilta. Olipa vuosi ollut paras mahdollinen, odottaa seuraavaa vuotta innolla ja miettii, tuleeko seuraavasta yhtä hyvä. Tai jos vuosi on ollut täynnä vastoinkäymisiä, tuntuu että voi jättää ne taakseen ja aloittaa puhtaalta pöydältä. 

Oma vuosi on ollut melko kummallinen. Tuntuu että olen oppinut itsestäni todella paljon. Kasvukivut on aina melko kivuliaita. Oli kyseessä sitten fyysinen tai henkinen kasvu. Vuosi alkoi lämpimissä tunnelmissa. Olimme jättäneet rakkaan New Yorkin taaksemme ja lentäneet Costa Ricaan. Tapasimme siellä kaveripariskunnan, joiden kanssa päätimme viettää uudenvuoden aaton. 

Meillä oli niin hauskaa yhdessä, että päätimmekin lähteä heidän kanssaan seuraavalla viikolla Panamaan. Elimme päivä kerrallaan ja spontaanisti. Lensimme lopulta pienellä potkurikoneella takaisin Costa Ricaan, tällä kertaa tyynen valtameren puolelle. Paikan nimi oli Santa Teresa, ja siitä tuli lopulta koko puolivuotisen reissun kohokohta.

Loppukuun asuimme tyhjässä liiketilassa, jonka vuokrasimme edullisesti paikalliselta naiselta. Ikävöin New Yorkiin, mutta samalla elin jollain tapaa parasta aikaa. Treenejä, hyvää ruokaa, pitkiä yöunia, aikaisia aamuja ilman kelloa, aamusurffeja ja päivät työntekoa. Helmikuussa päätimme kuitenkin jatkaa matkaa ja matkasimme bussilla Nicaraguan puolelle. 

Sovimme treffit Saran ja hänen poikaystävänsä kanssa San Juan Del Suriin, josta olimme vuokranneet Villan. Nicaraguassa oli todella tuulista ja surffisuunnitelmat päätyivät usein laudan päällä makoiluun. Reissasimme Ometepen saarelle, patikoimme tulivuorella ja vesiputouksilla, tutkimme Leonin kaupunkia ja lopetimme kuun surffikylässä rannikolla. 

Helmikuussa alkoi ensimmäistä kertaa reissaaminen aiheuttaa myös ahdistusta. Jatkuva liikkeellä olo ja tukikohdan puuttuminen tuntui raskaalta. Aina kun oli ehtinyt johonkin paikkaan tutustua, oli jo aika liikkua. Mietin myös paljon työtilannettani ja blogin jatkoa. Tunsin jonkinlaista levottomuutta ja ahdistusta kaikesta. Pohdin blogissa sitä muun muassa tässä kirjoituksessa koirasta ja universumista ja tässä, jossa kirjoitin elämämme pilviä. Ajattelin huonon fiiliksen kertovan siitä, että jonkinlaisia peliliikkeitä on tehtävä. Sain ympäriltäni ihan hurjasti kannustusta ja lopulta kaikki johti siihen, että aloitin neuvottelut tänne Lilylle päin. Nyt jälkikäteen näitä tekstejä lukiessa mietin, kuinka sisimmissäni tiesin jo silloin että tulevaisuudessa kaikki on paremmin. 

Maaliskuussa olimme taas kahden. Lensimme Ecuadoriin ja olin innoissani maisemanvaihdoksesta. Lensimme ensin Quitoon, mutta sairastuimme vuoristotautiin kummatkin. Ajoimme Andien rinteille Mindoon pariksi päiväksi toipuaksemme taudeista. Paikka oli rauhallisuuden tyyssija. Taudit kuitenkin kummittelivat melko kauan vielä ja olo oli pari viikkoa aika vetämätön. Kerroin teille päätöksestä muuttaa blogi Lilyyn ja sain paljon positiivista palautetta. 

Päätin aloittaa Mental Health Mondayt ja ne otettiin ilolla vastaan. Koin oivalluksia oman todellisuuden luomisesta, ja ajatuksien dominoefektistä. Vietimme aikaa Montanitassa, jossa oli huonot vibat ja kärsin koti-ikävästä monta kertaa. Koin tunnontuskia siitä, voiko näin etuoikeutettuna olla huonolla tuulella? Saako kauniista paikasta haluta pois? Loppukuusta matkasimme hiljaiseen Puerto Lopeziin, jota monet teistä suositteli ja itkin rannalla sillä olo oli niin helpottunut. 

Huhtikuussa vaihdoimme taas maisemaa ja tällä kertaa päätimme olla koko kuukauden samassa paikassa Perussa. Vuokrasimme huoneen suuresta talosta Limasta, jossa asui noin 60-vuotias nainen joka ei puhunut lainkaan englantia. Käytössämme oli suuri keittiö ja seuranamme sydämeni vienyt Rocco-koira. Tuntui että kaikki palaset alkoivat loksahtelemaan paikalleen. 

Lilyssä olo tuntui hurjan hyvältä ja olin löytänyt uudelleen intohimon blogin kirjoittamiseen. Sairastelukierre oli vihdoin ohi ja pääsin treenaamaan kunnolla. Ihastuin Limaan ja varsinkin Mirafloresin alueeseen. Oli ihana elää taas ”arkea” niin pitkän ajan jälkeen. Teimme paljon itse ruokaa ja aloin syömään yhä enemmän kasvisruokia. Henkisesti rankan itsetutkiskeluajan jälkeen tuntui että olen taas juuri siellä missä pitääkin. Kirjoitin siitä, mitä tapahtuu kun unelmat toteutuvat eikä elämä olekaan täydellistä. Loppukuusta lensimme New Yorkiin ystäväni luokse ja taksissa tajusin kuinka ikävä minulla onkaan ollut sitä paikkaa. Kun ajoimme kotitalomme ohi taksilla lentokentältä, purskahdin taas itkuun. 

Toukokuu alkoi New Yorkissa suomalaisten kanssa vappua viettäen. Alkukuusta lensimme takaisin Suomeen ja koko loppukuu menikin Helsinki huumassa. Kiersin paljon blogitapahtumia, näin hurjan paljon ystäviä ja nautin keväisistä helteistä täysin rinnoin. Oivalsin, mikä ero on omistautumisella ja asioista kiinnostumisella. Paasasin siitä, kuinka ei tulisi pukeutua kehotyyppinsä mukaan. 

Kesäkuussa tein paljon töitä, mutta vapaa-ajan vietin terasseilla, puistoissa ja ystävien kanssa. Join liikaa viiniä ja kävin lukemattomia mielenkiintoisia keskusteluja. Sain uusia ystäviä ja opin heidän kauttaan myös uusia puolia itsestäni. Matkustin Kööpenhaminaan ystäväni luokse ja vierailimme Distortion-festareilla. Oli monia hauskoja tapahtumia, kuten Taste of Helsinki ja festarikauden avajaiset. Kirjoitin kirjeen 10 vuotta nuoremmalle itselleni. Vietin ihanan juhannuksen Nuuksiossa ystävän mökillä. 

Jottei tästä tule liian pitkä, summaan toisen puoliskon vuodesta toisessa postauksessa. Nyt kuitenkin ihanaa uudenvuoden aattoa kaikille!