Tänä keväänä uuvuin työssäni. Se pakotti minut ensin lääkäriin ja lopulta pakkolomalle. Monet teistä varmasti huomasivat, kuinka kesän aikana päivitystahtini tippui lähes olemattomiin, eikä instagramikaan päivittynyt juuri lainkaan. Nyt tuntuu, että vihdoin olen saanut energiani takaisin ja minulla on taas jotain annettavaa.

Tuntuu, että viimeisen parin vuoden aikana näitä surullisia tarinoita on saanut kuulla ympäriltä vaikka kuinka. Pahimmissa tapauksissa uupumus on ihan konkreettisesti vienyt jalat alta ja lamaannuttanut ihan täysin. Lilyssä on nyt syksyllä #onkopakkojaksaa kampanja, joka haluaa tehdä näkyväksi, kuinka yleistä työuupumus on ja auttaa sen kanssa kamppailevia.

En ollut koskaan ajatellut, että minä uupuisin. Ja siinähän se ongelman ydin usein onkin. Ei kai kukaan meistä arvaisi sen osuvan omalle kohdalle. Ajattelin jotenkin hullunkurisesti, että työ josta nauttii niin kovin ja johon suhtautuu intohimolla, ei voi uuvuttaa. Mitä enemmän olen aiheesta puhunut eri ihmisten kanssa, sitä useammin tuntuu että juurikin intohimoammateissaan olevat uupuvat helposti. 

Näin jälkikäteen olen syytellyt itseäni. Yrittäjänä kun on helppo huomata se syypää omaan uupumiseen. Ei se nimittäin ole se työ, joka minut uuvutti. Se olen minä. Minä olen ottanut liikaa töitä, olen suostunut tekemään ylimääräisiä hommia vaikka niistä ei olisi tullut kunnon palkkiota, jakanut enemmän kuin olisin jaksanut tai halunnut ja sanonut kyllä kaikelle kiinnostavalle, miettimättä onko minulla voimia niihin. 

Palkkatyössä tätä on varmasti vaikeampi hahmottaa. Olen paasannut tunnollisille ystävilleni, jotka hukkuvat töihin ja ovat aina viimeisinä toimistolla, että heidän pitää itse oppia vetämään ne rajat työn kanssa. Tuntuu että kaikilla on tällä hetkellä niin paljon hommia, etteivät ne loppuisi vaikka siellä toimistolla istuisi yötä päivää. Silloin on yksinkertaisesti pakko ottaa oma jaksaminen etusijalle. 

Tämä kesä pakotti minut myös miettimään omaa jaksamistani jatkossa. En enää koskaan halua joutua samanlaiseen tilanteeseen, joten jouduin tarkastelemaan omaa tapaani työskennellä. Onko minun tarpeen vastata 12 aikaan yöllä sähköpostiin juuri ennen nukkuunmenoa? Tekisikö hyvää jos viikonloput pyhittäisi omalle hyvinvoinnille? Voisiko joskus kieltäytyä ihan vain sen takia, että tuntuu ettei yksinkertaisesti jaksa? 

Ole aina ollut tunnollinen niin koulussa kuin töissänikin. Ja minulla on ollut kummallisia harhoja, jotka ovat pakottaneet jaksamaan silloin kun ei olisi pitänyt. Tuntuu että tällainen on hyvinkin yleistä, varsinkin naisten keskuudessa. Kun lukioaikoina tein promootiotyötä, minut oli valittu kiertämään Suomea erään juomabrändin kanssa. Tapasin aina kunkin kaupungin edustajat paikan päällä ja tein reissut yksin.

Tämä oli mielestäni hurjan hienoa, ja sitä varten minulle oli pidetty tietysti parin päivän koulutus. Kiertue starttasi Helsingistä, jossa oli tarkoitus mennä ensin vain yökerhoon myymään tätä kyseistä juomaa. Kyseessä ei siis ollut mikään erityisen haastava työtehtävä. Samana iltana minulle nousi 41 asteen kuume, joka sai minut tietysti täysin sängyn pohjalle. 

Muistan, kuinka istuin sängyn reunalla ja laskin tunteja keikan alkuun. Mietin että enää ei voisi soittaa ja perua, koska he eivät mitenkään saisi tuuraajaa näin nopealla aikataululla. Kyyneleet valuivat silmistäni kun yritin meikata niitä. Halusin niin kovasti olla sen luottamuksen arvoinen, joka minulle oli suotu. Lopulta äitini pakotti minun perumaan ensimmäisen keikan, ja he saivat kuin saivatkin tuuraajan tekemään sen. Jälkikäteen olen monesti miettinyt, miten hullunkurinen ajatus tässä oli takana. 

Tämä tapaus toisaalta opetti sen, että vaikka tänä päivänä joku asia tuntuisi maailman tärkeimmältä ja itse täysin korvaamattomalta, ei asia luultavasti olekaan niin. Usein muut ihmiset ovat paljon armollisempia minua kohtaan kuin minä itse, silloin kun puhutaan työasioista. Uupumisessa on sekin, että niin kauan kun suoriudut kaikista hommista tunnollisesti ja teet ne extratunnit venyttäen aina omaa jaksamistasi, muut tottuvat siihen ja luulevat että sinulla bensaa riittää aina vaan enemmän kuin muilla. Kukaan muu ei nimittäin voi tietää, missä ne sinun jaksamisen rajat menevät. 

Toinen ajatusvirhe onkin ollut juuri se, että olen katsonut muita ja verrannut omaa vauhtia heidän tahtiinsa. Olen kuvitellut että minun pitäisi myös pystyä samanlaiseen. Tällainen vertailu on kuitenkin turhaa. Se, mikä on sinulle kuormittavaa, voi jollekin toiselle antaa energiaa. Ja toisaalta sellaiset jutut, mitkä minulta luonnistuu nopeasti ja helposti, voi viedä joltain muulta paljon kauemmin. 

Löytyykö sieltä uupumuksen kanssa kamppailevia? Omia tarinoita saa jakaa kommenttiboksin puolella. Miten tajusitte olevanne uupuneita ja miten olette selviytyneet siitä? Onko teillä jotain konkreettisia vinkkejä heille, ketkä tällä hetkellä kamppailee oman jaksamisensa kanssa?