Vääränlaisuuden silmukka, osa 2
Palaan vielä artikkeliin Stuck in a Loop of ‘Wrongness’: Brain Study Shows Roots of OCD, joka käsittelee aivokuvantamista OCD:n tutkimisessa.
Kursivoidut tekstit ovat suoria lainauksia (joskin kökköjä käännöksiä).
”Vaikka OCD luokiteltiin aikaisemmin ahdistuneisuushäiriöksi – ja potilaat ovat usein huolissaan käyttäytymisestään – se nähdään nyt erillisenä mielisairautena.”
En usko, että OCD on mielisairaus, se on enemmänkin hermostollinen sopeutumishäiriö. Tosin I tyypissä on usein mukana elementtejä harhaluuloisuushäiriöstä.
Fitzgerald kertoo: ”Ikään kuin heidän jalkansa olisi jarrulla ja se käskee heitä pysähtymään, mutta jarrua ei ole kiinnitetty pyörän siihen osaan, joka voi todella pysäyttää heidät. OCD:n kognitiivisen käyttäytymisterapian istunnoissa pyrimme auttamaan potilaita tunnistamaan, kohtaamaan ja vastustamaan pakotteitaan, lisäämään kommunikaatiota ”jarrun” ja pyörien välillä, kunnes pyörät todella pysähtyvät. Mutta se toimii vain noin puolella potilaista.”
Terapiassa olisi hyvä huomioida OCD-haavojen syvyysaste sekä nykyinen elämäntilanne – pitääkö se yllä pakko-oireisen tarvetta maagisiin toimenpiteisiin. Onko hän edelleen vääränlainen jonkun läheisen silmissä.
”OCD-potilailla saattaa olla ”tehoton” yhteys aivojärjestelmän välillä, joka yhdistää heidän kykynsä tunnistaa virheet. Sekä ongelmia järjestelmässä, joka ohjaa heidän kykyään tehdä jotain näille virheille. Tämä voi johtaa ylireagoimaan virheisiin ja heikentää heidän kykyään käskeä itsensä lopettamaan.”
Itselläni se pakokauhu ja kestämätön pelko estää pysäyttämästä rituaalia. Minulla on muutenkin puutteita oman toimintani ohjauksen suhteen, mikä näkyy erityisesti vapaa-ajan suunnittelun vaikeutena.
Nyt testataan eri tekniikoita, joilla pyritään kesyttämään draivia (taming that drive) ja ehkäisemään ahdistusta.
Tämä kuulostaa itsestäni lupaavalta!
Tutkijat pyrkivät erottamaan ”kana ja muna” -ongelman siitä, ovatko virheiden käsittelyyn ja estoon liittyvät ongelmat OCD:n ytimessä vai ovatko ne OCD:n oireiden vaikutuksia.
Itse luulen, että ongelmat liittyvät siihen, että pakokauhu vaikeuttaa rationaalista ajattelua, eikä sieltä pelkotilasta pystytä enää valitsemaan järkevästi, vaan tunne jyrää järjen.
Fitzgerald sanoo: ”Tämä ei ole mikään syvä synkkä käyttäytymisongelma – OCD on lääketieteellinen ongelma, eikä kenenkään vika. Aivojen kuvantamisella voimme tutkia sitä aivan kuten sydänasiantuntijat tutkivat potilaidensa EKG-kuvia – ja voimme käyttää näitä tietoja parantaaksemme hoitoa ja OCD-potilaiden elämää.”
Jaa-a. Kyllä itse syvästi epäilen, että kukaan syntyy OCD-asetukset aivoissaan. Vai voiko se olla mahdollista? Uskon että se kauhun silmukka syntyy, kun vuorovaikutussuhteista puuttuu johdonmukaisuus, lämpö ja lohtu. Usein vielä tunteiden kanssasäätely on puutteellista, eli ei opeteta lasta rauhoittumaan.
Oma OCD:ni on ehdottomasti tyyppiä I ja sen syvimmät silmukat ovat jo ikävuosissa 0 – 3 v, jolloin olisi pitänyt muodostua perusturvallisuuden tunne.
Itselläni rituaalit tähtäävät myös häpeän minimointiin, osa niistä liittyy syyllisyyskysymyksiin. Nämäkin ovat sosiaalisissa vuorovaikutussuhteissa kehittyviä tunteita. Lapsi ei synny tähän maailmaan täynnä häpeää ja syyllisyyden taakka harteillaan.
Tämä on ehkä vähän sekava postaus, mutta näkee kuitenkin päivänvalon. Aion palata draivin kesytykseen (taming that drive), koska sillä tavalla OCD-oireita voi merkittävästi vähentää.