Luen nyt perhedynamiikkaan liittyviä artikkeleita. Alla oleva kirjoitus löytyy kaksplus.fi sivustolta ja on suora lainaus:

Vaikea vanhempi tuhoaa turvallisen perhearjen tiedostamattaan – 8 tapaa pilata perhedynamiikka

Nämä kahdeksan seikkaa vaikuttavat merkittävästi siihen, onko perhe-elämä turvallista ja toimivaa.

Perhedynamiikka on perheen sisäistä virtaa – energiaa ja jännitettä, johon vaikuttavat vanhempien elämänhistoria, kokemukset ja sitoutuminen perheeseen. Perhedynamiikka muodostuu perheen ääneen lausutuista sekä hiljaisista säännöistä, vuorovaikutuksen käytännöistä ja vallan sekä vastuun jakautumisesta perheessä.

Perhedynamiikka ei ole pysyvää. Se muuttuu, kun jokin perheessä muuttuu. Niinpä perhedynamiikka voi olla hyvinkin erilaista eri elämänvaiheissa. Dynamiikka muuttuu lasten ikäkausien, parisuhteen vaiheiden, perheen kokoonpanon muuttumisen ja elämän kriisivaiheiden myötä.

Toisaalta perhedynamiikkaa voi muuttaa myös vanhempien tietoinen päätös kehittää perheen vuorovaikutusta, vastuunjakoa, rajoja ja sääntöjä.

Miksi perhedynamiikasta on tärkeää olla tietoinen?

Pitkäkestoinen, vaikea ja raskas perhedynamiikka voi vahingoittaa perheenjäseniä, erityisesti lapsia. Huonosta perhedynamiikasta saattaa syntyä tunteiden ja tarpeiden vajetta, sisäistä turvattomuutta ja perhetraumoja.

Kaikkien perheiden dynamiikka voi olla ajoittain raskasta ja toimimatonta. Perhe-elämään kuuluu epätäydellisyys, ihmissuhteiden vaikeat vaiheet, kriisit ja riidat. Turvallinen, toimiva perhe palautuu vastoinkäymisten jälkeen sujuvaan perhearkeen.

Jos perheen elämä on jatkuvasti kriisisissä, riitelevää tai kaoottista, puhutaan epäfunktionaalisesta eli toimimattomasta perheestä.

Perhedynamiikka voi vahingoittaa niin lapsia kuin vanhempiakin, jos…

• Perhe-elämä on pitkäkestoisesti kaoottista
• Perheessä ei ole rajoja
• Perheen sisäinen kommunikointi on vähäistä, pinnallista tai etäistä
• Perheen vuorovaikutus on suurelta osin syyttelyä ja arvostelua

Seuraavat kahdeksan seikkaa erottavat toimivat ja toimimattomat perheet toisistaan

1. Vuorovaikutus on kuin sodankäyntiä

Jatkuva toisten arvostelu, jyrääminen, läksyttäminen ja nimittely tuntuvat perheenjäsenistä raivostuttavalta, pelottavalta ja hämmentävältä. Perhedynamiikka on pielessä, kun keskustelut alkavat muistuttaa sodankäyntiä.

Toimiva perhedynamiikka perustuu arvostavaan vuorovaikutukseen, jossa vaikeistakin asioista pyritään keskustelemaan kunnioittavasti. Arvostelun ja moittimisen sijasta voi ohjata, pyytää ja kertoa, mitä toivot ja mikä sinulle tärkeää.

2. Toisen toiveet jyrätään

Jos et tottele, jyrään sinut hiljaiseksi. Toimimattomassa perheessä on tyypillistä, että vanhemmat jakavat rangaistuksia impulsiivisesti oman kiukun tai raivon vallassa. Rangaistuksen voi saada esimerkiksi siitä, että sanoo ääneen oman mielipiteensä tai on eri mieltä vanhemman kanssa.

Sama kaava saattaa toistua parisuhteen kiperissä keskusteluissa. Myös puhumattomuus on vahvaa vallankäyttöä.

Toimivassa perheessä tunteiden, mielipiteiden ja erimielisyyksien ilmaiseminen on hyväksyttyä. Vanhempi sietää lapsen tunteet ja ohjaa tunteiden käsittelyä.

3. ”Lapset kyllä sopeutuvat” -asenne

Vanhempi voi vapauttaa itsensä aikuisen vastuusta eri keinoin. Vanhemman vastuuttomasta käytöksestä voidaan vaieta tai se saatetaan muuttaa vitsiksi. Lapsi oppii nauramaan muistellessaan lapsuudessa kokemiaan pettymyksiä ja hädän hetkiä, kun vanhempaan ei voinut luottaa.

Vanhemman ja lapsen roolit voivat kääntyä päinvastoin: Lapsi kannattelee vanhempaa, kuuntelee vanhemman huolia ja pitää järjestystä talossa.

Toimivan perhedynamiikan edellytys on, että lapset ja vanhemmat ovat eri sukupolvea. Vanhemmat kantavan aikuisen vastuun arjen toimivuudesta, tunnistavat lapsen tarpeet, kuuntelevat huolia ja kannattelevat tunteita.

4. Ihmisiä ei päästetä lähelle

Joskus toimimattomia perheitä yhdistää kummallinen piirre: Ne pitävät toiset ihmiset loitolla. Naapureiden kanssa ei ystävystytä, tuttavaperheitä ja sukulaisia tavataan hyvin harvoin ja etäisesti. Vanhemmat opettavat lapsille mallin, ettei ihmisiä kannata päästää liian lähelle.

Kasvattamiseen tarvitaan kylä. Yhteisöllisyys on keskeinen perheen hyvinvointia rakentava voima. Mitä vahvempi ja läheisempi verkosto perhettä ympäröi, sitä enemmän perhe saa sosiaalista tukea – ja myös sosiaalinen kontrolli on vahvempaa. Arjen taakkoja ei tarvitse kantaa yksin.

Yhteisön luominen ei ole aina helppoa, mutta ainakin voi pitää mielen ja ovet avoinna ihmisille, jotka haluavat olla tukena.

5. Rajoja ei ole

Toimimattomassa perheessä ei useinkaan ole selkeitä rajoja. Säännöt ovat epämääräisiä ja alati muuttuvia. Myöskään yksityisyyttä ei kunnioiteta. Perheenjäsenet lukevat toistensa tekstiviestit, sähköpostit ja päiväkirjat. Eri ikävaiheisiin, esimerkiksi esipuberteettiin liittyvää tarvetta omaan rauhaan ja yksityisyyteen ei kunnioiteta.

Rajojen loukkaamista tapahtuu myös parisuhteessa. Toisella vanhemmalla ei ole selkeää oikeutta omiin ystäviinsä, säännöllisiin harrastuksiin, omaan vapaa-aikaan, henkilökohtaisiin tavoitteisiinsa ja seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen. Hänen aikaansa ja rajojaan loukataan toistuvasti.

Selkeät rajat ovat hyvinvoinnin perusta. Ne ovat välttämättömiä lapsen hyvän itsetunnon sekä toiminnanohjauksen kehitykselle. Ilman rajoja arki on arvaamatonta ja turvatonta. Lapsen täytyy tietää, mitä häneltä odotetaan ja millä säännöillä hänen kasvuaan suojataan. Rajaton arki ajautuu helposti kaaokseen.

6. Kiihkoilu kuormittaa lasta

Monet uskonnollisissa ja ääriajattelua kannattavissa perheissä kasvaneet ovat jakaneet kokemuksiaan siitä, kuinka lapsuuden perhe oli hämmentävä. Vahvat aatteet saattavat tuoda oman jännitteensä perhedynamiikkaan, ja lapsi voi aikuisiällä muistaa vanhempiensa kiihkoilut hyvin vahvasti.

Lapsi rakentaa itse oman maailmankatsomuksensa, kun on siihen kypsä. Muistot lapsuuden kodin uskonnollisesta tai poliittisesta ilmapiiristä voivat luoda lämpimiä, identiteettiä vahvistavia muistoja – jos oma aikuisiän ajatusmaailma on jollain tavalla samansuuntainen. Muistot voivat olla traumaattisia, jos kodin ilmapiiri oli kontrolloiva, pakottava ja tuomitseva.

7. Lasta käytetään aseena

Kun perhedynamiikka on vinksallaan, lapsesta tulee valitettavan usein vanhemmalle ase, jota hän käyttää taistelussaan lapsen toista vanhempaa tai esimerkiksi koulua vastaan. Vanhempi kokee suojelevansa lastaan ja tekevänsä oikein.

Lapsi ei saa koskaan olla aseena. Taistelun jäljet ovat usein kuin näkymättömiä mustelmia lapsessa: turvattomuutta, surua ja käsittelemätöntä häpeää.

8. Vanhemman perfektionismi heijastuu lapseen ja perhe-elämään

Monet vanhemmat ovat taipuvaisia perfektionismiin. Jos elämä ei suju omien odotusten mukaisesti, vanhempi pettyy ja ahdistuu. Vanhemman huoli, turhautuminen, kireys ja pettymys vaikuttavat vääjäämättä perhedynamiikkaan.

Perhe-elämä on epätäydellisyyden hyväksymistä. Perhettä, lasta ja parisuhdetta ei voi muuttaa juuri sellaiseksi kuin itse haluaisi ja toivoisi. Parisuhde ja perhe pitäisi ihmisille paikka, jossa voi kokea olevansa hyvä, arvokas ja rakastettu.

Olennaista hyvän perhedynamiikan luomisessa on hyväksynnän ilmapiiri, oman ja toisten epätäydellisyyden ymmärtäminen.

Lähde:

Vaikea vanhempi tuhoaa turvallisen perhearjen tiedostamattaan – 8 tapaa pilata perhedynamiikka

Palaan vielä artikkeliin Stuck in a Loop of ‘Wrongness’: Brain Study Shows Roots of OCD, joka käsittelee aivokuvantamista OCD:n tutkimisessa.

Kursivoidut tekstit ovat suoria lainauksia (joskin kökköjä käännöksiä).

”Vaikka OCD luokiteltiin aikaisemmin ahdistuneisuushäiriöksi – ja potilaat ovat usein huolissaan käyttäytymisestään – se nähdään nyt erillisenä mielisairautena.”

En usko, että OCD on mielisairaus, se on enemmänkin hermostollinen sopeutumishäiriö. Tosin I tyypissä on usein mukana elementtejä harhaluuloisuushäiriöstä.

Fitzgerald kertoo: ”Ikään kuin heidän jalkansa olisi jarrulla ja se käskee heitä pysähtymään, mutta jarrua ei ole kiinnitetty pyörän siihen osaan, joka voi todella pysäyttää heidät. OCD:n kognitiivisen käyttäytymisterapian istunnoissa pyrimme auttamaan potilaita tunnistamaan, kohtaamaan ja vastustamaan pakotteitaan, lisäämään kommunikaatiota ”jarrun” ja pyörien välillä, kunnes pyörät todella pysähtyvät. Mutta se toimii vain noin puolella potilaista.”

Terapiassa olisi hyvä huomioida OCD-haavojen syvyysaste sekä nykyinen elämäntilanne – pitääkö se yllä pakko-oireisen tarvetta maagisiin toimenpiteisiin. Onko hän edelleen vääränlainen jonkun läheisen silmissä.

”OCD-potilailla saattaa olla ”tehoton” yhteys aivojärjestelmän välillä, joka yhdistää heidän kykynsä tunnistaa virheet. Sekä ongelmia järjestelmässä, joka ohjaa heidän kykyään tehdä jotain näille virheille. Tämä voi johtaa ylireagoimaan virheisiin ja heikentää heidän kykyään käskeä itsensä lopettamaan.”

Itselläni se pakokauhu ja kestämätön pelko estää pysäyttämästä rituaalia. Minulla on muutenkin puutteita oman toimintani ohjauksen suhteen, mikä näkyy erityisesti vapaa-ajan suunnittelun vaikeutena.

Nyt testataan eri tekniikoita, joilla pyritään kesyttämään draivia (taming that drive) ja ehkäisemään ahdistusta.

Tämä kuulostaa itsestäni lupaavalta!

Tutkijat pyrkivät erottamaan ”kana ja muna” -ongelman siitä, ovatko virheiden käsittelyyn ja estoon liittyvät ongelmat OCD:n ytimessä vai ovatko ne OCD:n oireiden vaikutuksia.

Itse luulen, että ongelmat liittyvät siihen, että pakokauhu vaikeuttaa rationaalista ajattelua, eikä sieltä pelkotilasta pystytä enää valitsemaan järkevästi, vaan tunne jyrää järjen.

Fitzgerald sanoo: ”Tämä ei ole mikään syvä synkkä käyttäytymisongelma – OCD on lääketieteellinen ongelma, eikä kenenkään vika. Aivojen kuvantamisella voimme tutkia sitä aivan kuten sydänasiantuntijat tutkivat potilaidensa EKG-kuvia – ja voimme käyttää näitä tietoja parantaaksemme hoitoa ja OCD-potilaiden elämää.”

Jaa-a. Kyllä itse syvästi epäilen, että kukaan syntyy OCD-asetukset aivoissaan. Vai voiko se olla mahdollista? Uskon että se kauhun silmukka syntyy, kun vuorovaikutussuhteista puuttuu johdonmukaisuus, lämpö ja lohtu. Usein vielä tunteiden kanssasäätely on puutteellista, eli ei opeteta lasta rauhoittumaan.

Oma OCD:ni on ehdottomasti tyyppiä I ja sen syvimmät silmukat ovat jo ikävuosissa 0 – 3 v, jolloin olisi pitänyt muodostua perusturvallisuuden tunne.

Itselläni rituaalit tähtäävät myös häpeän minimointiin, osa niistä liittyy syyllisyyskysymyksiin. Nämäkin ovat sosiaalisissa vuorovaikutussuhteissa kehittyviä tunteita. Lapsi ei synny tähän maailmaan täynnä häpeää ja syyllisyyden taakka harteillaan.

Tämä on ehkä vähän sekava postaus, mutta näkee kuitenkin päivänvalon. Aion palata draivin kesytykseen (taming that drive), koska sillä tavalla OCD-oireita voi merkittävästi vähentää.