12:36 Espen käyttää kaiken huomionsa ja energiansa saadakseen selville, minkälainen tahra on puserossa, jonka hän on laittamassa pesukoneen sisälle pestäväksi. ”Haluaisin tietää mitä se on?” Hän haistelee paitaansa, jopa yrittää maistaa kielellään, jotta saisi selville, minkä aineen aiheuttama tahra on. Tilanne on absurdi, jopa koominen, mutta minua ei naurata. Näen hänen epätoivonsa ja ponnistelunsa, jotka eivät tuota haluttua tulosta eli täyttä varmuutta asiasta.

Espen osaa arvioida omaa toimintaansa ulkopuolisin silmin, kuten suurin osa OCD-ihmisistä kykenee. Pakko-oireinen kyllä tajuaa, että hänen käytöksensä on ylimitoitettua ja järjetöntä, mutta sisäinen tuskaisuus ja henkinen hätä jyrää rationaalisen ajattelun. 13:00 Espen sanoo: ”Tulen apeaksi, kun näen itseni ulkopuolelta” Hän jatkaa: ”Tunnen häpeää ja pidän tätä sairaana touhuna, joka rasittaa. Harmittaa että elämä on tällaista”

Espen, kuten suurin osa länsimaalaisista OCD-potilaista, on aivopesty tuntemaan myös syyllisyyttä omasta pakko-oireilustaan. 13:54 hän toteaa: ”Toimintani vain ruokkii pakko-oireisuuttani, tekee minut apeaksi, eikä auta minua parantumaan” Tämä rituaaleista syyllistäminen on itselleni todella vaikea pala purtavaksi. Itse rinnastan sen psykoottisen potilaan syyllistämiseen aistiharhoistaan. Ja vaikka moderni psykiatria jakaa nämä ”mielisairaudet” eri poteroihin, niin kyse on enemmänkin samalla janalla liikkumisesta kuin erillisistä sairauksista.

Kummassakin ”mielenterveyshäiriössä” on kyse turvallisuuden tunteen menettämisestä. Siinä missä pakko-oireisella on jokin optio pysyä turvassa oikeanlaisena, nuhteettomana, täydellisenä, skitsofreenikolta puuttuu kaikki mahdollisuudet. Hän ei siis voi onnistua millään keinolla, hänen minuutensa tavallaan hajoaa – ja hänestä tulee täysin suojaton. Tämä minuuden hajoamisen tunne on kokemuksena hirvittävä, se emotionaalinen tuskaisuus on suoranaista kauhua ja sekasortoa – ja tältä tunteelta suojautuakseen pakko-oireinen mieli kehittää pikkutarkat rituaalit ja tiukat säännöt. OCD on siis mielensisäistä dynamiikkaa, jonka avulla ihmisen ego yrittää suojautua uhkakuvilta.

Espeniltä puuttuu siis oikeus omiin turvatoimenpiteisiinsä. Oikeuden puuttumisen lisäksi hän myös pitää itse itseään syyllisenä ahdinkoonsa.

Ennen hääseremoniaa Espen on kuin tulisilla hiilillä ja hänen hermostonsa tilttailee vähän väliä. 27:10 tapahtuu jotain merkittävää. Ystävän laittaessa rusettia Espenin kaulaan, hänen hermostonsa levähtää. Hänen kasvonsa rentoutuvat ja hän sulkee silmänsä. Hänen hengityksensä vapautuu. 27:31 Espen sanoo: ”nyt tunnen hengitteleväni ensimmäisen kerran tänään”. Kyse on luultavasti kanssasäätelystä (co-regulation): toisen ihmisen tarjoamasta sensitiivisestä, kannattelevasta ja rauhoittelevasta tuesta, jonka avulla ahdistus helpottaa.

32:03 Espen aloittaa suurien hääjuhlien seremoniamestarina ja on ihan helvetin hyvä siinä!! Siis todella, todella nokkela ja luonteva! Hän suorastaan loistaa! Olen iloinen ja hämmentynyt!

Katsokaa jakso Yle Areenasta! Suosittelen!!! Jännittävin ohjelma moniin vuosiin! Hyvä Espen!!

Lähde:
https://areena.yle.fi/1-50459215

12:09 Pyykipesun yhteydessä Espen aloittaa OCD:lle tyypillisen jossittelun: ”entä jos tässä (vaatteessa) olikin veritahra?”Hän jatkaa: ”Ehkä tönäisin jotakuta, joka alkoi vuotaa verta. Olen syypää. Syyllisyyskierre alkaa”.

Ystävä vastaa 12:17 ”Päässäsi pyörivät kaikenlaiset tilanteet”

KYLLÄ! OCD on juuri sitä: erilaisten uhkaavien tilanteiden mielessä pyörittelyä: mitä jos, entä jos, jos kuitenkin, ehkä sittenkin? Ja vaikka perinteisesti väitetään, että OCD:tä sairastava ihminen pelkää onnettomuuksia tai bakteereja, mitä nyt milloinkin, niin kyse ei todellakaan ole siitä. Pakko-oireinen pelkää epävarmuutta siitä, onko hän itse aiheuttanut omalla käytöksellään jotain vahinkoa. Pakko-oireinen pelkää siis epätietoisuutta omasta syyllisyydestään tai noloudestaan.

Omista OCD-oireistani tarkistamiset liittyvät syyllisyys-kysymyksiin ja peseytymiset taas linkittäytyvät häpeään. Rituaalit ja aihealueet ovat vuosien varrella muuttuneet ja vaihdelleet lukemattomia kertoja. Välillä nämä ”sairaiksi” luokiteltavat toiminnot ovat olleet remissiossa, kunnes taas ovat tulleet takaisin.

Voin toki vain puhua omasta puolestani ja omista kokemuksistani, mutta minusta vaikuttaa siltä, että OCD-potilas ei pelkää sairauksia, onnettomuuksia tms, vaan hän pelkää omia syyllisyyden ja häpeän tunteitansa. Saman tyyppisiä olotiloja ja tilanteita, joihin on lapsena ajettu ja sitten jätetty yksin kitumaan ilman aikuisen kannattelua. Kukaan ei ole rauhoitellut tai lohduttanut, joten pakko-oireinen ei osaa rauhoittaa itse itseään, hänen hermostonsa ei palaudu, kauhu ei laannu.

Pahimmassa tapauksessa aikuisen katseesta on välittynyt huvittuneisuutta ja mielihyvää. On joskus ilkuttu ja naurettu ihan ääneenkin.

Pakko-oireinen pelkää luultavasti epätietoisuutta siitä, onko hän viallinen ja kelvoton, huono ja vastenmielinen. Hän on oppinut, että läheiset ihmiset ovat myötätunnottomia piiskureita ja jokaisesta hänen tekemästä virheestä nousee kohtuuton haloo ja älämölö. OCD-potilas ehkä pelkääkin erheellisyyttään – hän siis tavallaan pelkää itseään?

Tiivisti näihin pelkoihin liittyy voimakas tunne siitä, että ei voi luottaa omiin havaintoihinsa. Tämä luottamuspula näkyykin Espenin käytöksessä läpi ohjelman. Ja on myös minulle valitettavan tuttu, hyvin pelottava tunne.

Linkki Espeniin:
https://areena.yle.fi/1-50459215