Itsestäni alkaa vaikuttaa siltä, että OCD on hermoston virheellinen hälytystila, ja se kannattaa ehdottomasti hoitaa pois. Nopeiten hälärit saa pois lääkkeillä. Itselläni taikatroppina toimii ketiapiini. Pakko-oireiden hoidossa keskitytään mielestäni ihan epäolennaisiin asioihin, joihinkin yksittäisiin rituaaleihin tai OCD-teemoihin yms. Oikeasti ongelma on hermoston tuottamissa väärissä signaaleissa, jotka hälyttävät ylimitoitetusta vaarasta.

Lapsuuden ongelmien ja puutteiden vatvominen ei ole itselläni ole auttanut. Se on toki todella mielenkiintoista, mutta väärien hälytyksien tulemiseen tai niiden määrään se ei juuri vaikuta. Tai ehkä siitä on jotain hyötyä siinä mielessä, että tunnistaa pahimmat triggerinsä. Itselläni eniten häläreitä aiheuttaa suolisto ja sen toiminnan ongelmat. Myös tilanteet, joissa ei voi onnistua; kaikki vaihtoehdot ovat huonoja, painelevat OCD-nappuloita.

Vihaiset ihmiset, jotka etsimällä etsivät minusta virheitä, jotta voisivat syyttää minua omasta kurjasta olostaan, on myös paha. Kaikenlainen manipulaatio ja sumuttamisleikit ovat myös kammottavia, tilanteet joissa viestintä on moniselitteistä ja ristiriitaista. Ylipäätään passiivisaggressivinen käytös.

Aika usein pakko-oireinen ei ole sinänsä luulosairas – hänen havaintonsa eivät ole välttämättä vääriä, vaikka niin väitetään. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi kärttyisä psykiatri, johon törmään töiden kautta lähes päivittäin. Pakko-oireinen pähkäilee vastaanoton jälkeen: ”Oliko se psykiatri ärtynyt vai ei? Tuskin oli, tämä on taas jokin pakkoajatus! Miksi olen niin epäluuloinen! Psykiatrithan ovat siellä auttamassa, he ovat hyviä ihmisiä!” Vaikka todellisuudessa, melko suurella todennäköisyydellä olihan se ärtynyt, väsynyt työtakkaansa ja turhautunut, joskus jopa ivallinen.

Pakko-oireisen suurin ongelma on siinä, miten hänen oma hermostonsa tulkitsee tämän ja vastaavat tilanteet: minä olen jotenkin vaarallisella tavalla vääränlainen, koska toinen on äkäinen! Hermostoon on polttomerkitty viestirata: olen vuorovaikutuksessa vihaisen ihmisen kanssa ja se tietää luultavasti huonoa, kohta tapahtuu jotain itseni kannalta ikävää, kohta minua rangaistaan. Hermostuttaa, pelottaa, joskus jopa kauhistuttaa.

Ongelma on hermostossa, ei yksittäisissä ajatuksissa tai pakkotoiminnoissa. Hermosto siis ylireagoi! Tämä on ihan selvää pässinlihaa, sen ymmärtää sitten kun lääkityksen saa kohdilleen. Samat ihmiset ja tilanteet eivät aiheuta mitään hälytyksiä, lähinnä ehkä ärtymystä ja turhautumista, tavallisia arkipäiväisiä tuntemuksia ilman pelkoa.

Voisiko OCD:ni ydin olla siinä, että omat pelot eivät ole täysin tuulesta temmattuja, mutta niiden merkitys on voimakkaasti liioiteltua? Pelkojen sisältö saattaa olla osittain tottakin, mutta niiden merkityksellisyys on vääristynyt ja paisunut kohtuuttomiin mittasuihteisiin, koska hermosto ei toimi normaalisti?

Itse olen antanut tapahtumien ja olosuhteiden merkityksille tulkintoja, jotka ovat olleet harhaluuloisia. Tulkinnat ja niiden aiheuttamat pelot ovat siis olleet harhaluulojen luokkaa, ei itse OCD-toiminto tai teemat.

Olen toistuvasti liian tietoinen itsestäni – en jaksaisi, vähempikin riittäisi – haluaisin mielummin unohtaa itseni, saada huomioni pois itseni tarkkailusta.

Minua myös hävettää turhan usein. Ja minua ärsyttää se että hävettää; ja samalla myös tunnen syyllisyyttä, etten pysty olemaan itseni puolella. Mutta toisaalta tunnen myös myötätuntoa siitä, että tunnen syyllisyyttä, etten pysty olemaan itseni puolella silloin, kun vaan hävettää niin helvetin paljon.

Luin Nyyti ry:n sivuilta häpeästä. Alla oleva teksti on suora lainaus nettisivuilta, mutta olen muuttanut ajoittain sanan häpeä tilalle häpeä nimeltänsä OCD tai häpeä / OCD. Itselläni OCD-moskaa on ollut ja on edelleen juuri siksi, etten osaa säädellä, enkä käsitellä häpeän ja syyllisyyden tunteitani menemättä paniikkiin, saamatta raivaria, valahtamatta sekavaan pelkotilaan tai livahtamatta toiseen todellisuuteen dissoilun kautta.

Nyyti ry:n sivuilla lukee, että Häpeä ohjaa toimimaan erilaisissa ryhmissä ja kulttuurissa niissä toivotuilla tavoilla. Häpeää voi kuitenkin olla liikaa, jolloin se haittaa elämää.

LIIALLINEN, ELÄMÄÄ KAHLITSEVA HÄPEÄ

• rajoittaa elämää – Häpeä / OCD sanelee, miten voi elää, toimia ja tuntea
• on jatkuvasti läsnä – häpeästä / OCD:stä voi tulla osa identiteettiä, jolloin kokee olevansa ihmisenä puutteellinen, huono ja kelpaamaton
• saa valppaaksi ja varuilleen – Häpeä nimeltänsä OCD herkistää tarkkailemaan ja arvioimaan omia ja muiden tunnetiloja ja käyttäytymistä. Silloin toimii muiden ihmisten odotusten mukaan, eikä kuuntele omia tarpeita ja toiveita  

Häpeää on vaikea tunnistaa ja monesti se sekoittuu syyllisyyden tunteeseen. Usein saatetaan puhua esimerkiksi riittämättömyyden, kelpaamattomuuden, huonommuuden tai alemmuuden tunteista, vaikka taustalla olisikin juuri häpeä – joka voi näkyä OCD-oireiluna (väitän minä).

Kiinnostaisi tehdä tutkimus siitä, onko olemassa OCD-oireita, jotka eivät liity pohjimmiltaan häpeän välttelyyn tai syyllisyyskysymyksiin, pelkoon että on vaarallisella tavalla vääränlainen tai tekee vakavia virheitä.

Häpeä voi tulla esiin myös erilaisina reaktioina: 

• punastumisena, hikoiluna tai vapinana 
• jähmettymisenä tai lamaantumisena 
• puheen salpautumisena tai liikapuhumisena
• tilanteesta vetäytymisenä tai liikaesiintymisenä 
• häpeämättömänä käytöksenä ja piittaamattomuutena
• turhan voimakkaana reaktiona epäoleellisiin asioihin (no nyt ollaan ihan OCD:n ytimessä!)

Häpeän luonteeseen kuuluu se, että se halutaan piilottaa. Kun häpeää ei pystytä kohtaamaan, se torjutaan tavoilla, jotka tuntuvat itsestä toimivilta ja hyväksyttäviltä. (Kuten OCD-rituaaleilla, jotka eivät loukkaa ketään, mutta vievät törkeästi aikaa ja voimavaroja)

Moni luokin erilaisia torjuntamekanismeja sen peittämiseksi. Niitä voivat olla: 

• erilaiset roolit, kuten esimerkiksi heikon, auttajan, miellyttäjän, johtajan tai pellen rooli 
• suojamuuri, joka näkyy täydellisyyden, materian ja jatkuvana suoritusten tavoitteluna 
• itsekriittisyys 
• mustavalkoinen ajattelu 
• jatkuva syyllisyyden tunne 
• OCD (?!)

Elämää kahlitsevasta häpeästä / OCD:stä vapautuminen alkaa siitä, että tunnistaa ja tunnustaa oman häpeänsä. Silloin on mahdollista poistaa itseltä täydellisyyden taakka ja olla riittämätön, tarvitseva ja haavoittuvainen. On tärkeää ymmärtää, miten on toiminut yrittäessään työntää häpeää piiloon, millaisia rooleja ja suojamuureja on luonut itselleen.

Tärkeää on lisäksi tunnistaa omat OCD-häpeänappulansa – mitkä tilanteet ja asiat herättävät voimakkaita häpeän tunteita. Kun omat häpeänappulat tunnistaa, voi alkaa opetella reagoimaan häpeää herättäviin tilanteisiin uudella tavalla. (Käytännössä siis hermostoa pitäisi pystyä opettamaan rauhoittumaan, jotta turhia häläreitä ei tulisi)

Häpeän / OCD:n kahleista irtautuminen on heikkouteen suostumista, itsen rakastamista ja hyväksymistä sellaisena kuin on, kaikkine ominaisuuksineen ja puutteineen. (Itse kyllä hyväksyn itseni vajaavaisena (onko muita vaihtoehtoja?), mutta elän ihmissuhteissa, joissa ei ole emotionaalista tilaa olla ailahtelevainen, puutteellinen tai haavoittuvainen)

Lähde:
https://www.nyyti.fi/opiskelijoille/opi-elamantaitoa/tunteet/hapea/

0   0   0   0   0

Mitenköhän tämä turhasta häpeästä ja syyllisyydestä vapautuminen sitten onnistuisi? Kuulostaa kyllä kovin houkuttelevalta, vaikka en itse siihen ehkä uskokaan. Itselläni kun OCD-oireita on silloin vähiten, kun tunnen ja tiedostan selkeästi sen, miten häpeän läpitunkema ja syyllisyyden runtelema hermostoni on.

Syyllisyys ja häpeä ovat itselleni hyvin samanlaisia kokemuksena. Kumpikin tarkoittaa sitä, että olen vääränlainen ja siksi minulle ollaan vihaisia. Tunne tai oikeastaan olotila on hätäännystä ja uhkaa, usein siihen liittyy myös aggressiota, joka voisi olla tarvetta puolustella itseäni ja rajojani.