Kävimme lomailemassa Kanarian saarilla avopuolisoni kanssa. Saarilla on paljon kaunista luontoa ja upeita havupuita. Bongasin alkureissusta suuria käpyjä, joita sitten haltioissani keräilin autoon. Puolisoni suhtautui keräilyyni ivallisesti. Käpyinnostuksestani tuli passiivisaggressiivisen käytöksen ase, jota sitten stressaavan tilanteen ilmaantuessa surutta käytettiin minua vastaan. Kävyt olivat ”liian suuria, veivät tilaa autossa, olivat tiellä, niitä paiskottiin ja viskottiin, niille naureskeltiin, ne olivat hyödyttömiä”. Ennen lentoa toiselle saarelle, heitin kaikki kävyt roskiin. Minut oli nolattu innostukseni tähden, halusin eroon todistusaineistosta.

Nyt istun kotona ja itken niiden käpyjen perään. Niitä näkyi ihmisten pihoilla ja kodeissa erilaisina koristeina. Minun innostukseni ei siis ollut miten erityisen ”typerä tai lapsellinen”, vaan avomieheni lyttäävä reaktio oli epäkypsää käytöstä. Mutta niin minä annoin periksi,koska pilkkaaminen sattui ja sattuu vieläkin, kuristaa kurkusta kun ajattelen asiaa.

Tämän tyyppiset tapahtumat selittävät hyvin, miksi innostuessakin pitää olla erityisen varovainen. OCD-oireilua ilmaantuu yleensä myös silloin, kun on erityisen täpinöissään jostain, koska riemusta on nälvitty. Ja näköjään edelleenkin ilkutaan, jos on päätynyt dynamiikaltaan samankailtaisiin ihmissuhteisiin, joita lapsuudessa oli.

Etsin edelleen aktiivisesti muiden kokemuksia OCD:stä ja löysin Marjut Ollilan kirjoituksen:

”Mitä olisin halunnut tietää OCD:sta sillä hetkellä, kun sain diagnoosin?”

Alla oleva teksti on suora lainaus (vähän lyhennettynä) hänen blogistaan Simppeli Sormiruokakeittiö. Linkki alkuperäiseen postaukseen löytyy tekstin alta.

Sain OCD-diagnoosin vuonna 2011. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut saada diagnoosin jo lapsena. Minulla on aina ollut kausia, jolloin olen ollut erityisen, pakonomaisen huolissani jostain tietystä asiasta ja ajatuksiani on leimannut vahva taikauskoisuus. OCD on sairaus, jolle on tyypillistä aaltoilu. Välillä voi mennä vuosiakin, että OCD ei juuri anna merkkejä itsestään. Usein kestää vuosia, vuosikymmeniäkin, ennen kuin diagnoosi löytyy, tai ihminen sitä edes osaa oikein etsiä. Minä sain diagnoosini synnytyksen jälkeisen masennuksen, tai ehkä paremminkin ahdistuksen, kylkiäisenä. 

Mitä tässä postauksessa haluan kertoa: Mitä OCD on ja mitä mitä minä olisin halunnut siitä diagnoosin saatuani tietää. Minä sain diagnoosin, koska ahdistuin esikoiseni vauva-aikana todella pahasti. Kaikki alkoi siitä, että olin todella huolissani siitä, hengittääkö vauvani kun hän nukkuu. Hiippailin monia kertoja pinnasängyn viereen tarkistamaan asiaa. Tämä on vielä ihan normaalia. Lopulta olin siinä pisteessä, että istuin kaikki lapseni päiväunet hänen sänkynsä vieressä tarkkailemassa kohoileeko rintakehä. Aloin pelätä myös, että jotain muuta epämääräistä pahaa voisi tapahtua hänelle. Olin jatkuvasti ahdistunut. Lopulta tilanne eskaloitui siihen, että aloin pelätä, että jos olenkin itse se heikoin lenkki. “Vaikka miten voisin suojella ulkopuolisilta uhilta lastani, niin entä jos itse sekoan ja teenkin jotain?” Se oli liikaa.

Se tuska, jonka niistä ajatuksista sain, oli jotain niin sisuskaluja jäytävän hirveää, etten voi sanoin sitä kuvailla.(Tunnistan tämän hvyin! Myös taikauskoisuus ja pakonomainen huolisssaan oleminen minun psyykkeeni dynamiikalle tunnusomaista)

Minulla on pakko-oireisen häiriön sellainen versio, jossa esiintyy pakkoajatuksia, eli obsessioita. Ihmiset ajattelevat usein sanan OCD kuullessaan nimenomaan pakkotoimintoja: vaikkapa loputonta käsien pesemistä, sähkölaitteiden tarkistelua ja siivoamista. Pakkoajatukset ovat hiukan piiloon jääviä ehkä juuri siksi, että ne eivät näy usein ulospäin muille lainkaan. Siksi diagnoosinkin saaminen voi olla hankalampaa, koska pakkoajatuksista kärsiväkään ei oikein osaa yhdistää niitä juuri OCD:hen.

Pakkoajatukset ovat mieleen väkisin tunkevia, ei-haluttuja ajatuksia ja mielikuvia, jotka aiheuttavat ahdistusta ja kärsimystä. Niistä kärsivä yrittää olla ajattelematta niitä, siinä onnistumatta. Mitä kovemmin yrität olla ajattelematta, sen varmemmin sitä ajattelet. Kun tähän lisätään vielä tolkuton ahdistus ajattelemisesta, syyllisyyden tunteminen siitä, että se on mielessä ja ehkä muutama pakkotoiminto, jolla yrität tukahduttaa pohtimisen, aletaan päästä hiukan sitä kohti, miten vaikeaa OCD-ajatusten tai OCD:sta johtuvien pakkotoimintojen lopettaminen on.

Pakkoajatukset voivat liittyä oikeastaan ihan mihin tahansa. Ja samoin pakkotoimintoja on loputon määrä. Yhdistävä tekijä näille kaikille on se, että olipa kyseessä sitten pakkoajatukset tai -toiminnot, ne aiheuttavat suurta kärsimystä ja ahdistusta. Kun sitten sain diagnoosin, se oli järkytyksen lisäksi suuri helpotus. Sain tietää, että en olekaan “tulossa hulluksi”. Mutta samalla sain tiedon siitä, että jokin on vinossa. 

OCD on hankala sairaus, joka voi viedä siitä kärsivältä kaiken toimintakyvyn, pahimmillaan hengen.  Pakko-oireiselle jos tietty asia ei mene tietyllä tavalla, vaikkapa paidan viikkaus ei mene tismalleen rituaalin mukaan, tai jos mieleen tulee ei-toivottu ajatus, ahdistus on rajatonta ja tuskaisuus halvaannuttavaa. (Luulen että johtuu siitä, koska hermosto ei toimi kuten pitäisi, puuttuu ehkä plastisuutta tms tai on jotenkin ”riekaleinen” tms, normiasetukset ei palaudu kuten terveillä. Oma arvio on, että itselläni johtuu siitä, ettei minua ole lohdutettu, eikä kukaan ole auttanut minua rauhoittumaan kanssasäätelyn avulla)

Olisin diagnoosin saatuani heti halunnut kuulla, että OCD:n kanssa voi elää täysipainoista elämää. Ja ettei tähän sairastuminen ole kenenkään oma vika tai asia, jonka voisi parantaa vain “lopettamalla niiden ajatusten ajattelemisen ja tekojen tekemisen”.

Olisin aivan ehdottomasti halunnut kuulla tämän:
Sinä et ole yhtä kuin ajatuksesi. Älä usko kaikkea, mitä ajattelet. Sinä et ole sekoamassa, et ole vaarallinen, et ole kamala ihminen tai yhtään mitään muutakaan, mitä OCD sinulle yrittää sepittää. Se, että sanot pakkoajatuksesi ääneen vaikkapa lääkärille, ei tee niistä se todennäköisemmin toteen tulevia. Sillä pelkäämäsi asiat eivät ole käymässä toteen. Mitään pahaa ei ole tapahtumassa. Sinä et ole paha. Sinulla on ajatuksia, jotka saavat mielesi voimaan huonosti, mutta ne ajatukset eivät kerro sinusta itsestäsi mitään. Ne ovat OCD:n tekosia.

Lähde:
https://simppelisormiruokakeittio.com/simppelin-sivukonttori/2019/2/5/voiko-minulla-olla-ocd