Koska jaan elämäni (epähuomiossa) sumuttavan eli kaasuvalottajan (gashlighting, gashlighter) kanssa, voin olla varma, etten ole milloinkaan riitatilanteissa oikeassa. Osaan jo valmiiksi ennakoida, että omat havaintoni ja kokemukseni tullaan mitätöimään, niitä vähätellään ja lopuksi väännetään ja käännetään ne minun tappiokseni. Olenkin tästä syystä lopettanut riitelemisen, koska edessä on aina umpikuja. Sen sijaan olen tarkka siitä, milloin minua yritetään sumuttaa. En myöskään ikinä palkitse sumuttamisyrityksiä provosoitumalla tai yritä korjata toisen näkemystä realistisemmaksi. Ylipäätään olen luopunut siitä, että minun pitäisi vaikuttaa kenenkään ajatuksiin, puhumattakaan siitä, että yrittäisin jotenkin hallita niitä.

Koska tieto rauhoittaa ja lohduttaa minua, lueskelin artikkeleita manipuloinnista. ”Jos manipulointia satunnaisesti omien tarkoitusperiensä saavuttamiseen käyttävällä on hyvä tahto itseään ja muita ihmisiä kohtaan, lievä manipulaatio ei ole tuhoisaa. Jos taas manipulaatiota käytetään valtapelin, kontrolloinnin tai peittelyn välineenä, se muuttuu myrkylliseksi. Yksi vaikuttava tekijä voi olla se, mihin ihmisen oma identiteetti perustuu. Jos se perustuu esimerkiksi siihen, että henkilön on oltava aina oikeassa, hän tarvitsee ympärilleen ihmisiä, jotka ovat väärässä. Tällöin henkilö voi käyttää manipulointia keinona saadakseen tunteen siitä, että hän on oikeassa ja muut väärässä.” Tätä se meilläkin kotona on. Ei suoranaista väkivaltaa, vaan tarvetta olla oikeassa. Epäkypsää käytöstä, joka tukkii avoimen kommunikaation.

”Usein manipuloija ei halua nähdä itseään keskeneräisenä eikä halua kantaa vastuuta omasta käytöksestään. Tällöin hän saattaa manipuloimalla pyrkiä uskottelemaan, että toinen on enemmän syyllinen kuin hän itse. Aina manipuloija ei edes itse tiedosta toimintatapaansa.”Itsestä vaikuttaa, että enimmäkseen ei tiedosta; manipulaativinen käytös ei siis ole tietoista. Sen takia on vaikeaa – ellei melkein mahdotonta – saada toista vastuuseen siitä millään tavalla. Säästää omia hermoja, kun ei edes yritä.

”Terveellä ymmärryksellä varustettu ihminen tunnistaa oman käyttäytymisensä, jos se nostetaan esille. Epäkypsä manipuloija todennäköisesti vastaa, että ei hän toimi noin vaan kaikki johtuu tuosta toisesta.” Ei kannata suostua näihin manipulointileikkeihin, siksi ne on elintärkeää tunnistaa. Itsellä kokemus, kun ei osallistu niihin, ne vähenevät. Eikä tämä nyt joka päivästä onneksi ole, enemmän meillä on hyviä hetkiä kotona.

”Joskus toinen saattaa käyttää manipulointia hyökätä aina vain voimakkaammin ja kohde saattaa vetäytyä, alistua ja pyrkiä toimimaan niin, että toinen ei suuttuisi. Manipuloinnin kohteelle tilanne muuttuu ajan kanssa kuormittavaksi. Lievimmilläänkin tilanne alkaa syödä oma-arvontuntoa, itsetuntoa ja tervettä tietoisuutta siitä, mihin on syyllinen ja mihin ei. Omat rajat saattavat haaleta.”

0  0  0  0  0

Omasta mielestäni manipulointi on ongelmallisinta lapsuudessa. Näin aikuisena vaikeinta on ehkä sen tunnistaminen, niin taidokkaasti piilotettua se on. Sitten kun manipulointiyritykset huomaa, niitä on helpompi väistellä. Avoin keskustelu manipuloijan kanssa ei ole mahdollista, koska hän ei näe itseään kokonaisuutena, hän näkee vain osia itsestään.

Miksi nostan tämän aiheen esille, ei liity omiin haasteisiini parisuhteessa,vaan nimenomaan lapsuudessa tapahtuvaan manipulointiin. Siinä on minusta paljon yhteyksiä OCD:hen kätkeytyvään logiikkaan.Jatkuvan manipuloinnin kohteena oleva alkaa kyseenalaistamaan omat havaintonsa, sumuttaminen ikäänkuin sekoittaa sisäisen kompassin: omiin havaintoihin ja tunteisiin ei voi luottaa. Jos sumuttajana toimii epävakaa aikuinen, tulkinnat tilanteista vaihtelee. Tämä vaikeuttaa oikean ja väärän erottamista toisistaan, tietty johdonmukaisuus ja ennustettavuus jää puutteelliseksi.

Narsistisen manipulaation varjossa kasvaneella on myös usein kokemus, että kelpaa vain silloin, kun tuottaa toisille iloa tai on muulla tavalla hyödyllinen. Väsyneenä, keskeneräisenä ja kitisevänä ei ole huomion arvoinen, tai joutuu syyllistämisen, jopa häpäisyn kohteeksi. Näin saattaisi syntyä kammottava kiikkulauta nimeltään OCD (?)

Lähde:
https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000008762932.html

Torstaina kaksi potilastani jätti tulematta vastaanotolleni töissä, joten tein itse BDI-kyselyn ja sain pistemääräksi 26, joka on keskivaikea masennus. Ok, no kiva; masentuneena hoidan siis toisia ihmisiä. Turhautuneena tuijotin kaavaketta ja mietin, miten itse hyödyn tämän kyselyn täyttämisestä, mikä funktio pistemäärällä voisi olla? Vastaus selvisi kuitenkin heti seuraavana päivänä.

Otin seuraavaksi yöksi ketiapiinia 25 mg. Aina välillä lopetan sen, koska antipsykootit turruttavat, turvottavat ja ummettavat. Ketiapiini rumentaa ja ruma peilikuva masentaa. Tein kuitenkin uudelleen seuraavana päivänä BDI-kyselyn aamukahvin jälkeen, ja sain 9 pistettä (tulos: ei masennusta). Yön aikana tapahtui siis mielialahäiriön ihmeparantuminen!

Oikeasti muutos tapahtui hermostossani ja aivokemiassani.

Taas huomasin miettiväni uutta OCD-teoriaa:

voisiko mielialojen nopea ja jyrkkä vaihtelu selittää OCD:tä?

Olen tehnyt erikoisen havainnon itsestäni; olen kuin magneetti ollessani hyvällä tuulella. Ihmiset hakeutuvat luokseni, osa tulee ihan lähelle. Rohkeimmat myös iholle, siis konkreettiset koskevat tai jäävät istumaan niin, että kosketuspinta säilyy eli rauhoittavat minun energiaverkossani omaa hermostoaan. Eikä tämä haittaa mitenkään itseäni; minusta itsestänikin se on miellyttävää. Mutta vain silloin kun olen iloinen.

Australiassa tehdyssä väitöskirjassa (FitzGerald 2018) on tuotu esiin teoria, jonka mukaan ”kaksikasvoinen” kiintymyssuhde voisi johtaa OCD:n kehittymiseen. ”Kaksikasvoisessa kiintymyksessä vanhemman käyttäytymisellä on samanaikaisesti kaksi vastakkaista tulkintaa; käytös voidaan tulkita osoittamaan rakkautta ja huolenpitoa sekä torjuntaa, hylkäämistä ja vihamielisyyttä. Tämä antaa lapselle mahdollisuuden nähdä kokemus sekä välittämisen että välinpitämättömyyden osoituksena, mikä voi johtaa samanaikaisiin tulkintoihin ”hän rakastaa minua” ja ”hän ei rakasta minua”. Kiintymyssuhde tarjoaa siis todisteita molemmille, toisilleen vastakkaisille totuuksille.”

Tämän teorian mukaan ”yksilö haluaa yhtenäistää hajallaan olevan itsetuntonsa, koska kaksi vastakkaista puolta itsessä voi olla ahdistava kokemuksena ja johtaa epävarmuuteen oman arvonsa suhteen. Henkilö saattaa tuntea, että hänen pitää tarkkailla itseään ja ympäröivää maailmaa, jotta hän näkee, mikä on oikea ja hyväksyttävä tapa käyttäytyä. Hänestä saattaa tuntua, että hänen itsensä toinen puoli on oikea, toinen taas väärä. Tämä johtaa tarpeeseen – varmuuden vuoksi – saada kiistaton todiste siitä, kumpi kahdesta puolesta on todellinen minä. Se voi myös johtaa perfektionismiin, jolloin on tarve toimia aina oikean puolen mukaisesti, jotta kokee itsensä oikeanalaiseksi ja samalla aktiivisesti hylkää väärän puolen. (Vähän kökkö käännös, mutta se jolla on OCD ymmärtää kyllä tämän)”

”Pakko-oireet ovat siis tapa ratkaista itseambivalenssi ja tunnistaa itsestään oikea puoli tai moraalinen minuus. Neutralointi (eli OCD-rituaali) pyrkii tarjoamaan varmuuden siitä, että itsen oikea puoli on todellinen minä. Tutkijat raportoivat, että tämän tyyppinen kiintymys havaittiin suurimmalla osalla ihmisistä, joilla oli diagnosoitu OCD.”

Olen osittain samaa mieltä, osittain eri mieltä!

Itselläni oli juuri tällainen ristiriitainen kiintymyssuhde äitini kanssa. Minulla on myös samanlainen jännite nykyisessä parisuhteessanikin – tunnen puolisoni kiistattoman rakkauden, mutta silti ajoittain aistin itseeni kohdistuvaa halveksuntaa ja syyllistämistä.

Mutta minun Minälläni ei ole kahta eri puolta, vaan minä elän hermostoni kautta kahdessa hyvin erilaisessa todellisuudessa. On kuin hermostooni olisi rakentunut ”kiikkulauta”, jossa olen joko täysin arvoton surkimus tai mittaamattoman arvokas kultakimpale. Nimenomaan joko tai kuvaa paremmin hermostoani kuin sekä että.

Kun kiikkulauta on matalalla, niin että takalisto raapii hiekkaista maata, ydinajatukseni ovat: olen vääränlainen ja epäonnistunut. Ja nämä ydinuskomukset tulevat sitten esille erilaisilla ja muuttuvilla tavoilla, aihepiiri ja rituaalit vaihtelevat riippuen elämäntilanteesta. Sen takia tietyn OCD-rituaalin lopettaminen ei ole itselläni mikään ratkaisu, tilalle tulee jotain muuta ja mielikuvitukseni on loputon.

Sekään ei ole ratkaisu, että ymmärrän, että muutkin ihmiset ovat jollakin tavalla puutteellisia tai vääränlaisia, epäonnistuneita, osa jopa vastenmielisiä, siltikin niiden kanssa voi olla ihan kivaa yhdessä. Ja sama pätee myös itseenikin, mutta vain ajatuksen tasolla. Itselläni ajatukset eivät muuta todellisuutta, jonka siis hermosto minulle luo.

Ongelma ei ole siis ajatuksissa, ei edes tunteissa, vaan olotilassa, joka hermostosta käsin luo minulle itselleni todellisuuden. On olemassa siis kaksi erilaista todellisuutta, joissa toisessa olen mielettömän ihana, toisessa taas ärsyttävä riesa, josta halutaan eroon. Olen koko ajan kuitenkin tietoinen, kummassa tilassa olen. Ymmärrän myös sen, että kyse on hermostoni luomasta filtteristä todellisuudelle – todellisuus ei siis oikeasti muutu, vaan tulkintani siitä vaihtelee.

Voisiko tämä jännite aiheuttaa pakko-oireilua? Yritän luonnollisestikin pysyä jalustalla, kaikkien suosikkina, turvassa – keinolla millä hyvänsä – vaikka sitten suorittamalla maagisia rituaaleja, joista ei ole oikeasti mitään hyötyä.

Lähde:
https://researchbank.swinburne.edu.au/file/e2d2465d-552e-464b-9700-2e768079326a/1/kate_fitzgerald_thesis.pdf

BDI-testi:
https://www.mielenterveystalo.fi/fi/oirekyselyt/pitka-masennuskysely-bdi-21