Alla oleva kursivoitu teksti on suoraa lainausta sivustolta:

Järki ja tunteet

Marjo Juutilainen (2023) kirjoittaa Tommy Hellsten -instituutin blogissa otsikolla

Järki ja tunteet

Järjen ja tunteiden toivottu yhteistyö kehittyy turvallisessa vuorovaikutuksessa. Järjen ja tunteiden yhteistyössä kykenemme kantamaan vastuun tunteistamme ja tarpeistamme. Tämä yhteistyö edellyttää tiettyjen aivoalueiden suotuisaa kehittymistä, joka taas edellyttää turvallista ja johdonmukaista vuorovaikutusta, jossa voimme löytää yhteyttä ja ymmärrystä suhteessa itseemme ja sitä kautta myös toisiimme.

Me synnymme sitä mukaa kun tulemme nähdyiksi kiintymys- ja muissa vuorovaikutussuhteissamme. Se mitä meissä ei nähdä ja peilata meille rehellisesti, jää varjoomme ja vaikuttaa sieltä käsin ilman, että sitä itsekään oikein tiedostamme. Vailla järjen ja tunteiden yhteistyötä ihmettelemme, tai läheisemme ihmettelevät, kenties yllättäviä raivonpuuskia, järjettömiä pelkoja tai pohjattomia itkukohtauksia, vaikka miten järkevinä aikuisina itsemme nähdä tahtoisimmekin.

Turvallisen vuorovaikutuksen puutteessa tunteet eivät löydä hedelmällistä purkautumistietä tavalla, joka tarjoaa mahdollisuuden niiden vastaanottamiseen, ymmärtämiseen, hyväksymiseen ja säätelyyn. Tunteet kumpuavat tarpeistamme, joihin tunteiden kuuntelu turvallisessa vuorovaikutuksessa voi meidät johdattaa. Ilman riittävää itsetuntemusta ja tunteiden tunnistamis- ja säätelytaitoja elämme ihmissuhteissamme primitiivisin yllykkein usein lähinnä hyökkäys-, puolustus- tai kilpailuasemissa — ilman aitoa yhteyttä, jota kuitenkin pohjimmiltamme kaipaamme.

Turvallinen vuorovaikutus toimii yhä samalla tavalla kuin varhaisimmassa historiassammekin olisi toiminut: aivomme kehittyvät yhä kuin niitä nyt aikuisena itse ruokimme. Avaan seuraavaksi hieman niiden aivoalueiden kehitystä ja toimintaa, joita tarvitsemme tunteiden ja järjen yhteistyöhön.

LISKOAIVOT

Liskoaivot kehittyvät aivan ensin, käytännössä sikiökauden loppukolmanneksella ja ensimmäisinä elinviikkoina. Liskoaivoilla on tärkeä elämässä kiinni pitävä (vireystasoa säätelevä) tehtävänsä: ne varoittavat turvallisuutta uhkaavasta vaarasta (vastasyntyneellä esimerkiksi yksin jääminen, pimeä ja kovat äänet voivat laukausta putoamisen tunnetta kuvaavan pelon tai kauhun), ja toisaalta myös tunnistavat elämää ylläpitävän turvan (vastasyntynyt tunnistaa pian tutut kasvot ja tuoksut). Toiminta perustuu vaistoihin ja alkeelliseen ehdolliseen oppimiseen, jolloin liskoaivojen aktivoima vireystason säätely yksinkertaistaa todellisuutta: liskoaivot eivät erota perustuuko uhkaava tilanne todellisuuteen vai muistoihin (jopa ennen sanallista muistia syntyneisiin), vaan sille kaikki uhat ovat yhtä todellisia tässä ja nyt.

Oho! TADAA!! Perusta OCD:lle on luotu jo siis ensimmäisinä elinviikkoina. Omalta osaltani voin ainakin kertoa, että äitini on jättänyt minut yksin huutamaan kostaakseen isälleni, joka ei tullut hakemaan häntä (ja minua) synnytyslaitokselta. Koska isääni ei hoivaamiseni selkeästikään kiinnostanut, äitinikin kieltäytyi tehtävästä. Olen toiminut siis koston välikappaleena siitä päivästä lähtien, kun olen silmäni aukaissut. Liskoaivojen  ylivilkas runksutus (?!) voisi selittää myös sen, miksi OCD-pelot tuntuvat niin todellisilta uhilta.

MANTELITUMAKE

Mantelitumake on liskoaivojen ylin ohjauskeskus, joka varastoi tunteitamme lapsuuden ensimmäisinä vuosina kokemistamme tilanteista tehden siten kaikesta kokemastamme meille henkilökohtaisesti merkityksellistä. Mantelitumakkeen tunnemuisti aktivoituu erityisesti pelko- ja raivotilanteissa salamannopeasti (refleksinomainen itsesuojelutoiminta). Toimintansa mukaan mantelitumaketta voisi kutsua myös hälytyskeskukseksi, joka laukaisee välittömän, primitiivisen, voimakkaan ja mustavalkoisen reaktion uhkatilanteessa. Varhaiset mantelitumakkeen tunnemuistot voivat laukaista hälytystilan, jonka nostattama uhka voi todellisuudessa kuulua kauas historiaan, ei tähän hetkeen.

Kyllä, hälytyksiä tosiaan tulee, vaikka nykyhetkessä ei mitään hillittömän pelottavaa olisikaan. Ja se, että kaikki ärsykkeet koetaan henkilökohtaisesti merkittäviksi, liittyy myös kiinteästi OCD:hen. Pakko-oireinen kun usein kuvittelee, että maailma pyörii hänen ympärillänsä, juuri hänen omilla ajatuksillaan, teoillaaan ja valinnoillaan on suuri merkitys tässä universumissa. Itseäni on auttanut, kun on ymmärtänyt, että on aivan saman tekevää, mitä ajattelen – siis omilla ajatuksillani ei todellakaan ole mitään merkitystä maailmankaikkeuden mittakaavassa. Omat tekoni ja valintanikaan eivät ole erityisen tärkeitä, ylipäätään en ole mitenkään poikkeuksellisen merkittävä henkilönä.

LIMBINEN JÄRJESTELMÄ

Limbinen järjestelmä on liskoaivoja korkeampi, monien aivoalueiden muodostama tunnekeskus, joka tuottaa, käsittelee ja jakaa eri aivokerroksiin voimakkuudeltaan ja sävyiltään erilaisia tunteita ja yhdistää niiden synnyttämiä fyysisiä kokemuksia. Siinä missä liskoaivot ilmentävät vain perusmielialoja ja mantelitumake mustavalkoisuutta, mahdollistaa limbinen järjestelmä laajemman tunnemaailman ja ehdollistumista kehittyneemmän oppimistavan tämän eri alueiden välisen yhteistyön kautta. Lasta hoivaavan aikuisen/aikuisten reaktiot, ilmeet ja eleet ovat niitä tärkeitä työvälineitä, joita matkimalla lapsi oppii sisäistämään tämän kokemistavan omansa pohjaksi. Voi sanoa, että lapsen hoivasta vastaavien aikuisten tapa reagoida lapsen tunteisiin ja tarpeisiin joko tukee tai estää lapsen itsekokemuksen normaalia kehittymistä sen perusteella miten turvatonta tai johdonmukaista ja turvallista aikuisten vaste on.

Omassa limbisessä järjestelmässä taitaa olla merkki, että en saa aiheuttaa kenellekään pettymystä. Omilla tarpeillani ei ole merkitystä, vaan tärkeintä on se, että muille ihmisille ei tule paha mieli minun  sanomisistani, tekemisistäni, valinnoistani. Minulla itselläni on vain välinearvo ja se perustuu siihen, miten paljon luon ympärilleni toivoa ja iloa samalla kun minusta on mahdollisimman vähän vaivaa. Jos lipsun tästä tsempparin ja virkistäjän roolista, helvetti repeää ja saan maksaa hairahduksestani.

AIVOKUOREN PUOLISKOT

Aivokuoren oikea puolisko on keskushermoston korkein säätelytoimintojen ohjausyksikkö. Se kehittyy meille limbisen järjestelmän jälkeen, ennen vasenta aivopuoliskoa. Oikea aivopuolisko toimii limbisen järjestelmän apurina toimiessaan keskeisten säätelytoimintojen (aistiärsykkeiden seulominen ja tärkeysjärjestys) ohjauskeskuksena. Oikea puolisko jää toiminnassaan tietoisen ohjaamisemme ulkopuolelle, sillä se käyttää tiedostamattomasti havaintoja ja toimintaa ohjaavia muistijärjestelmiä. Sen toiminnassa korostuvat sanaton viestintä, sanattomat muistot ja kokonaisvaltaisuus, sekä asioiden liittyminen toisiinsa. Tästä kaikesta oikeaan aivopuoliskoon piirtyy kokemus itsestämme sen perusteella miten tunteiden jakamiskokemukset ja yhteisyyden kokemukset tärkeissä pienen lapsen kokemissa vuorovaikutustilanteissa toteutuvat. Oikea aivopuolisko luo myös perustan myöhemmälle, vasemman aivopuoliskon alueella kehittyvälle kielelle sen mukaan miten lapsen ensisijaisen hoitajan ja lapsen välillä toteutuu jaettu kielellinen ymmärrys ja kohtaaminen.

Aivokuoren vasen puolisko on niin sanottu älyllinen aivoalue, jonka toiminta perustuu tietoisen toimintamme ulottuvissa olevaan loogisuuteen ja kielelliseen ilmaisuun. Vasemman aivopuoliskon käytössä on jo sanallinen muisti, kun lapsi osaa jo kertoa näkemistään asioista. Esimerkiksi lapsen miksi-kysymykset kertoo vasemman aivopuoliskon kehittymisestä: vasen aivopuolisko korostaa yksityiskohtia, sanoja, luetteloita, syy-seuraussuhteita ja ajan käsittämistä. Älyllisyys painottaa ilmiöiden eroja, mahdollistaa tiedostamisen ja asioiden merkityksen. Vasen aivopuolisko vastaanottaa liskoaivojen välittämiä reaktioita ja järkeistää niitä kielellisen käsittelykykynsä kautta.

Kirjoitan tätä blogia luultavasti vasemman aivopuoliskoni takia, jotta ymmärtäisin liskoaivojeni reaktioita? Cool! Tällä touhulla on siis funktio, tästä on apua itselleni!

VARHAISTEN VUOSIEN MERKITYS

Aivojen eri osa-alueiden ymmärtämisen kautta avautuu näkyväksi varhaisten vuosiemme merkitys sille, miten elämme tänään suhteessa omaan itseemme ja toisiin. Se millainen varhaisten kiintymyssuhteidemme laatu on ollut, vaikuttaa siihen miten opimme paitsi tunnistamaan ja säätelemään tunteitamme ja tarpeitamme, myös siihen millaisena itsemme ja toiset näemme ja koemme ja miten itseämme ilmaisemme.

Itseilmaisu on keskeistä liityttäessä toisiin ihmisiin, jolloin keskiössä ovat myös ihmissuhteissamme viriävät tunteet. Ilman riittävää ja turvallista liittymistä toiseen ihmiseen kaikkine tunteinemme ja tarpeinemme, jäämme vaille tärkeää jäsentymistä kokonaiseksi itseksemme. Aivot kehittyvät niin kuin niitä ruokitaan: turvattomassa tai sivuuttavassa kasvuympäristössä kehittyvä lapsi ei saa riittävästi oppimiskokemuksia esimerkiksi tunteiden normaaliudesta, hyväksymisestä, säätelystä ja rauhoittamisesta, vaan vaihtoehdoksi jää niiden torjuminen, vähättely ja pakeneminen, jolloin ne ovat vaarassa kaatua aikuisuudessakin toisten kannettavaksi ja/tai kehoa jäytäväksi taakaksi.

Torjutut tunteet voivat myös kaatua OCD-puuhasteluksikin. Pakko-oireiden avulla voi vältellä hyvin omia ”kiellettyjä” tunteitaan ja toisten syyllistämisen. Toisaalta OCD mahdollistaa myös sen, että toisen ei tarvitse ottaa omasta käytöksestään ollenkaan vastuuta – aina voi kääntää vihan ja pettymykset itseensä syyttämällä OCD:tä! Ja kyllä tätä OCD:n syyttelyä näkeekin paljon, instassakin siihen törmää joka ikinen päivä.

KIINTYMYSSUHTEET

Palaan vielä järjen ja tunteiden yhteistyöhön ja sen merkitykseen. Vasen aivopuolisko järkeistää liskoaivojen välittämiä reaktioita kielellisen käsittelykykynsä kautta. Kielellinen käsittelykyky pohjautuu oikean aivopuoliskon kehittymiselle varhaisen kiintymyssuhteen laadun mukaan: turvallisessa kiintymyssuhteessa lapsen kaikkiin tunteisiin ja tarpeisiin reagoidaan johdonmukaisesti ja herkkyydellä kun turvattomassa kiintymyssuhteessa ymmärrys ja kohtaaminen lapsen ja aikuisen välillä on puutteellista.

Omien tunteiden vähättely, torjuminen ja kieltäminen on todennäköisesti turvattomasta kiintymyssuhteesta kumpuavaa opittua käyttäytymistä, jolloin “järjissämme” yritämme olla ikäisiämme aikuisia ilman tunteiden valtaa samaan aikaan kun kuitenkin esimerkiksi räjähtävä impulsiivisuus, mustavalkoisuus ja ehdottomuus sabotoivat ihmissuhteitamme kuin vailla hallintaamme. Varhaiset uhat realisoituvat nykypäivän tilanteissa uhaten meitä “järkevän aikuisen” kasvojemme menettämisellä reaktioidemme voimakkuuden lyödessä yli ymmärryksemme. Liskoaivot ja mantelitumake ovat aika neuvottomia vailla turvallisessa vuorovaikutuksessa riittävästi kehittyviä korkeampia aivoalueita.

Tunnistan hyvin tuon neuvottomuuden tunteen – kun kaikki vaihtoehdot ovat vääriä, en kerta kaikkiaan voi onnistua.

TURVALLINEN VUOROVAIKUTUS

Tarvitsemme yhä tänään turvallista vuorovaikutusta, jossa on tilaa kaikille niille miksi-kysymyksille, jotka mieltämme hämmentävät. Tilaa ja turvaa sen joskus tyhjyydeltäkin tuntuvan äärellä, mitä emme vielä itsessämme kykene hyväksymään ja jäsentämään itselle kuuluvaksi. Turvallisen vuorovaikutuksen avulla voimme kuitenkin yhä muovata aivojamme ja rikastaa itseilmaisuamme, joka palvelee itsemme näkyväksi tekemistä niin, että voimme oikeammin olla kaikkea sitä mitä todella olemmekaan – ja sallia se sama muillekin. 

Ihminen tavattavissa -terapeutti Marjo Juutilainen
www.lupaolla.fi

Olin eilen työviikon jäljiltä yllättävänkin hyväntuulinen. Viimeinen potilaani oli keskustelussa läsnä ja rauhallinen, nautin tilanteesta. Lisäksi pomoni kävi huoneessani iltapäivällä. Teimme hetken yhdessä töitä. Hänellä on minuun energisoiva vaikutus, pidän hänen tavastaan kommunikoida. Hänessä on jotain kuplivaa iloa, jonka suurin osa aikuisista kadottaa jossain vaiheessa elämäänsä.

Perjantai-iltapäivät ovat puolisolleni vaikeita. Hän on kuormittunut työviikosta ja luultavasti hänellä on ajastettu trauma liittyen viikonloppuihin. Hänen isänsä oli työssäkäyvä alkoholisti ja todennäköisesti hän on aloittanut juomisensa jo perjantaisin. Myös lauantaisin puolisoni on kireä kuin viulunkieli, vasta sunnuntaina hän rauhoittuu.

Osasin ennakoida, että perjantai-iltapäivän iloni on suoraan puolisoltani pois. Hyväntuulisuuteni tuntuu hänestä rienaavalta. Jähmetyin sänkyyni räpläämään instagramia kolmeksi tunniksi. Ajattelin, että jos en tee mitään, hän ei voi syyttää minua mistään. Tunsin kyllä hänen vihansa ylläni ja olin tietoinen, että jokaista liikettäni monitoroidaan.

Kun sitten nousin vihdoin syömään keittiöön, hän suuttui siitä, miten paljon laitan omenahilloa voileivälleni. Uhriutui siitä, että minä rohmuan aina kaiken, enkä jätä hänelle mitään! Vihdoin hän löysi minusta syyn, jonka varjolla hän voisi pahottaa mielensä! Tämä omenahillokriisi ei edes ollut todellinen, koska niitä purkkeja oli kaksi. Toinen puolillaan oleva hillopurnukka oli jääkaapissa. Kolmannen ostin tänään Alepasta. Varmuuden vuoksi.

Aamulla tunsin surua tapahtuneesta, mutta nyt minua huvittaa puolisoni taantuminen. Surua siksi, että tämän tyyppisiä tilanteita lapsuuteni oli pullollaan. Minua tarkkailtiin jatkuvasti ja jokaisesta virheestä nousi kohtuuton haloo. Paljon oli myös emotionaalista hyväksikäyttöä, jossa minun roolini oli olla syntipukkina, samalla tavalla kuin hilloa leivälleni levittäessäni. Mikä tahansa kelpasi syyksi, jonka varjolla oma viha voitiin ulkoistaa minun aiheuttamaksi.

Ja jos tivasi omien oikeuksiensa perään tai kehtasi kyseenalaistaa, sai osakseen vähättelyä ja sumutusta: ”sä ylireagoit” ”sä kuvittelet vaan”tai syyllistämistä ”miksi sun pitää aina pilata kaikki” ”nyt kyllä lopetat”tai pahimmassa tapauksessa huudettiin ”sä oot syntynyt väärään perheeseen”

Olen vuosikymmeniä yrittänyt tehdä OCD-tempuillani itsestäni kelvollista, riittävän hyvää – niin hyvää ihmistä, ettei minun tarvisi olla jatkuvien hyökkäyksien kohteena. Olen myös tuntikausia yrittänyt kontrolloida omia toimiani, jotta välttäisin virheiden tekemisen. Mutta se on ollut täysin turhaa! Kaikki nämä vuodet minun olisi pitänytkin olla puutteellinen ja virheellinen, suorastaan vääränlainen – silloin olisin ollut huomattavasti helpompi maalitaulu!