Ben Furman referoi James Daviesien kirjaa ”Hajalla — Onneton totuus psykiatrian nykytilasta” Mad in Finland -sivustolla.

”Psykiatrian historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja. Tämän päivän psykiatriaa hallitsee koulukunta, jota kutsutaan usein biologiseksi psykiatriaksi. Se on suuntaus, jota luonnehtii sekä aikuisten että lasten epidemiologiset mittasuhteet saavuttanut diagnosoiminen ja systemaattinen lääkitseminen. Olemme luoneet järjestelmän, jossa kukaan ei saa ongelmiinsa mitään apua ei saa ilman diagnoosia ja diagnoosin saaminen taas johtaa aina ihmisen lääkitsemiseen.”

”Psykiatria on aina ollut lääketieteen ruma ankanpoikanen. Se ei ole perinteisesti nauttinut lääketieteellisen yhteisön arvostusta ja sen vuoksi sillä on aina ollut tarve todistaa muulle lääkärikunnalle uskottavuuttaan. Viime vuosisadan alussa psykiatria tarttui Freudin kehittämään psykoanalyyttiseen oppiin, uskomusjärjestelmään, joka avulla luotiin illuusio psykiatreista salaisen tiedon haltijoina, velhoina, joilla on avaimet ihmismielen syvimpiin sopukoihin ja neuroosien tiedostamattomien alkusyiden lähteille. Psykoanalyysi tuli muotiin toisen maailmansodan jälkeen ja vähitellen siitä kehkeytyi sekulaari uskonto, maailmanselitys, jonka avulla voitiin ”ymmärtää” ei ainoastaan mielenterveysongelmia vaan sotien syntyä ja kirjallisuuden mysteerejä.”

”Psykoanalyysistä tuli psykiatrian hallitseva oppisuuntaus. Psykiatrinen luokitus käytti psykoanalyyttistä terminologiaa, alan oppikirjat toistelivat psykoanalyyttisiä oppeja. Psykiatrian ja psykoanalyysin välille saattoi käytännössä piirtää yhtäläisyysmerkin. Sotien jälkeen psykologit olivat kuitenkin alkaneet kehittää uudenlaista psykoterapeuttista menetelmää, joka ei kumartanut Freudin suuntaan, vaan perustui eläinten ja ihmisten käyttäytymisen kokeelliseen tutkimukseen. Psykoanalyytikot vastustivat kiivaasti tätä uutta ”tieteellisestä” psykoterapiaa, jota kutsuttiin käyttäytymisterapiaksi (behaviour therapy), väittäen sitä manipulaatioksi ja uhittelemalla, että sen avulla parantuneiden potilaiden oireet kyllä palaisivat pian tai korvautuisivat muilla oireilla. Vuosisadan vaihteeseen mennessä käyttäytymisterapia, jota nyt kutsutaan  kognitiiviseksi terapiaksi, oli raivannut tiensä psykoterapian valtavirtaukseksi ja käytännöllisesti katsoen syrjäyttänyt psykoanalyysin.  Jos tieteellinen maailma ei enää uskonut psykoanalyyttisiin oppeihin samalla sinisilmäisyydellä kuin se oli tehnyt lähes vuosisadan ajan, niin miten psykiatria oli pelastava uskottavuutensa ja statuksensa lääketieteen kentällä?”

”Yksi merkittävistä askelista tässä psykiatrian pelastusoperaatiossa oli päätös uudistaa psykiatristen häiriöiden luokitus . Amerikkailainen arvovaltainen työryhmä otti tehtäväkseen koostaa psykoanalyyttisestä terminologiasta vapaa ”tieteellinen” häiriöluokitus. Freudilaiset termit kuten neuroosi, ego, alitajunta ja minän puolustusmekanismit saivat lähtöpassit. Tässä uudessa aikaisempaa tieteellisemmältä kuulostavassa luokituksessa kukin häiriö määriteltiin kriteerein. Tarkoitus oli luoda aikaisempaa luotettavampi diagnoosijärjestelmä, joka ei ottaisi kantaa siihen, mistä häiriöt johtuivat, vaan rajoittuisi nimeämään ja kuvaamaan ne niin yksiselitteisesti, että psykiatrisia häiriöitä koskeva luotettava tieteellinen tutkimus tulisi mahdolliseksi.”

”Parantamalla epäluotettavaa luokitusta ja modernisoimalla sen terminologiaa haluttiin luoda vaikutelma siitä, että psykiatria on samalla tavalla eksaktia tiedettä kuin muutkin lääketieteen erikoisalat. DSM-III luokitus synnytti vaikutelman, että siinä listatut psykiatriset häiriönimikkeet numerokoodeineen ja kriteereineen olivat spesifejä toisistaan selkeästi erotettavissa oikeasti olemassa olevia häiriötiloja. Todellisuudessa diagnostical and statistical manual of mental disorders III oli pelkkä epätieteellinen kyhäelmä, lukemattomien äänestysten ja kädenvääntöjen tulos, professorien keskenään kasaan harsima kompromissi. Mutta siitä ei kukaan näyttänyt olevan kiinnostunut, sillä upouusi ”tieteellinen” luokitusjärjestelmä oli lottovoitto: se tuotti antoi psykiatrialle sitä statusta ja uskottavuutta, jota vailla se oli.”

”DSM-III luokituksen ei pitänyt millään lailla ottaa kantaa siihen, mistä luokituksessa kuvatut häiriöt johtuvat. Kuitenkin se lääketieteen perinnettä kunnioittava tapa ja terminologia, jolla luokitus kirjoitettiin, oli omiaan rakentamaan illuusiota siitä, että kirjassa nimetyt häiriöt ovat samanlaisia oikeasti olemassa olevia sairauksia kuin muutkin sairaudet. Vasta kukoistuskauttaan elänyt psykoanalyysi siirrettiin psykiatrian historian pölyisiin aikakirjoihin ja tilalle tuli uusi, uljas psykiatria, jossa psyykkiset ongelmat haluttiin nähdä aivokemiallisina häiriötiloina joiden ensisijainen hoito on lääkitys. Psykiatrian systemaattinen lääketieteellistäminen oli keino palauttaa sen maine ja kunnia. Samalla psykiatreista tuli lääketeollisuuden hyvin palkattuja juoksupoikia, joiden tehtäväksi tuli viedä biologisen psykiatrian lääkekeskeistä ”ilosanomaa” niin muille lääkäreille kuin myös suurelle yleisölle.”

Nooh, en tiedä tästä kirjoituksesta – vähän sellaiset harhaiset salaliittoteoriafiilikset tuli, taas oli lääketeollisuus tulilinjalla. Toisaalta esimerkiksi yksi antipsykootti-injektio maksaa noin 300 euroa kipale, joten kyllä näissä psyykelääkkeissä katteet ovat kyllä ihan kohdillaan.

Mutta tämän alla olevan väitteen voin itsekin allekirjoittaa:

”Meidän tulisi luopua psykiatrisista diagnooseista ja käyttää sen sijaan luonnollista kieltä kirjatessamme tietoja palvelujen käyttäjistä papereihin ja tietokonejärjestelmiin. Muutamalla yhdessä potilaan kanssa hyvin muotoillulla lauseella voimme kertoa hänen ongelmastaan enemmän kuin yksikään psykiatrinen diagnoosi.”

Lähde:

Psykiatrisia palveluja ei ole tehty asiakkaille – Ben Furman

Työskentelen nyt psykoosipotilaiden kanssa. Olen kahdessa kuukaudessa oppinut paljon ja käsitykseni psykoosisairauksista on mullistunut täysin. Olen ahnehtinut tietoa ja paneutunut omien potilaideni teksteihin, lääkityksiin ja taustoihin.  Tapamisissani yritän olla avoimesti kiinnostunut potilaiden ajatuksista ja kokemuksista.

Tunnen monia kohtaan vahvaa yhteyttä ja syvää myötätuntoa. Toisinaan haasteenani on pysyä ammattilaisen roolissa, niin voimakasta on samaistuminen. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni, että toimenkuvani on olla sairaanhoitaja, enkä ole työpaikallani antamassa vertaistukea. Mutta ajoittain minusta tuntuu, että joku saattaa jopa hyötyä tästä ammattilaisen roolista lipsumisesta, koska silloin olen eniten läsnä siinä hetkessä ja potilaalle tulee kokemus aidosta kohtaamisesta.

Itse ainakin uskon, että me kaikki janoamme yhteyttä, kokemusta nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisesta. Myötätuntoista katsetta. Jonkun jonka läsnä ollessa voi päästää irti tunteidensa kontrolloinnista ja turhista maskeista. Samalla hermosto voi levähtää, kun ei tarvi pinnistellä esittäen reipasta tai pärjäävää.

Osa ei halua muistella menneitä tai kertoa omista psyykkisistä oireiluistaan juuri mitään. Kunnioitan aina potilaan valintaa; annan hänelle tilaa nostaa esille asioita, joista hän haluaa puhua. Jotkut haluavat jutella yleisesti maailman menosta, koska he haluavat unohtaa hetkeksi potilaan roolinsa. Sekin sopii mainiosti. Vastaanotolla käydyt keskustelut ovat usein mielenkiintoisempia ja antoisempia kuin turhan päiväiset löpinät kahvihuoneessa.

Työni mukana heräsi taas ajatus siitä, että voisivatko minun OCD-ajatukseni harhoja. Niillä on kyllä totuuspohja, eivätkä ne ole kovin bisarreja (telepatiaa, ufoja, mafiaa), mutta ne ovat niin liioiteltuja, että voisin luokitella ne harhaluuloiksi. Ja kuten harhaluuloisuushäiriössä, en itse pysty päättämään, mitä ajatuksia ja päätelmiä mieleni nostaa tietoisuuteeni. Luultavasti myös se kauhu ja sekasorto, jota olen aikaisemmin kokenut OCD-kelan jäädessä päälle, muistuttaa harhaluuloihin liittyvää jäytävää pelkoa, joka syntyy kokemuksesta, että joku vainoaa ja haluaa satuttaa tai on sairastunut tappavaan tautiin. Minulla on itse asiassa lähes päivittäin kokemus, että joku tarkkailee minua, eikä millään rakkaudella, vaan syyllistäen tai ivallisesti pilkaten.

Nykyään lääkitsen itseäni niin, että ahdistus pysyy siedettävänä, eikä mieleni pirstaloidu. Silti tunnen edelleen itseni suurimman osan hereilläoloaikaani vääränlaiseksi ja epäonnistuneeksi. Lisäksi minua on alkanut vaivaamaan yhä enemmän tunne siitä, että elämäni on merkityksetöntä – olen täällä vaan käymässä, haahuilemassa tällä telluksella ja joka hetki kuljen vääjäämättömästi lähemmäksi omaa kuolemaani.

Olen liian usein liian tietoinen itsestäni. Olen kuin ulkopuolinen tarkkailija, enkä sisällä elämässäni. Haluaisin palavasti olla enemmän tekijä kuin sivusta seuraaja.

Omat OCD-ajatukseni liittyvät useinmiten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyneisiin tunteisiin, kuten häpeään ja syyllisyyteen – tai oikeastaan näiden tunnekokemusten välttelyyn. Tai ehkä ne eivät ole vain tunnekokemuksia, enemmänkin olotiloja. Häpeä on kuin kehä ympärilläni – minulla on kokemus, että olen häpeän ympäröimänä. Joskus se tuntuu musertavana painona tai moukarina, joka rusentaa minut allensa tai tekee minusta hakkelusta. Toisinaan se on paniikinomaista pelkoa, jolloin jähmetyn ja ihan konkreettisesti jumitan paikallani. Toiminnanohjaukseni tilttaa ja seison liikkumattomana vaikka vessanpeilin edessä.

Syyllisyys itselläni on vihlovaa kipua joka tuntuu rintakehässä tai suolistossa. Epämääräistä hermoilua, johon liittyy hyväksynnän hakua. En juurikaan tunne enää syyllisyyttä. Häpeästä on tullut itselleni merkittävästi pahempi uhka. Itselläni pesemiseen liittyvät pakko-oireet liittyvät häpeään ja tarkistelut linkittyy taas syyllisyyten. En juurikaan enää tarkistele mitään, joten siinäkin suhteessa syyllisyys ei taida olla enää pyykkilistallani. Mutta pesemistä on edelleen ja paljon pakkoajatuksia siitä, haisenko pahalta tai olenko vastenmielinen.

OCD-harhikset usein liittyvät siihen, millainen itse on. Millainen minä olen toisten silmissä, mitä minä teen tai jätän tekemättä, mitä minä ajattelen, onnistunko minä käytökselläni välttelemään asioita kuten vaarallisia kemikaaleja. Tuntuu kuin minua uhkaisi minä itse, pelkään siis itseäni, omia ajatuksiani ja tekemisiäni. OCD-kelat ovat hyvin itsekeskeisiä, ajatellaan että juuri omilla valinnoilla on valtava merkitys.

Käsittääkseni perinteiset harhaluulot liittyvät toisiin; haluaako joku pahaa minulle, vainotaanko minua, tarkkaileeko joku, kiusaavatko naapurit tai työkaverit. Poikkeuksiakin on, kuten suuruusharhat, että itsellä on jotain poikkeuksellisia kykyjä, kuten taito telepatiaan, tai taito lukea muiden ajatuksia. Voi olla myös vakuuttunut, että joku merkittävä henkilö on rakastunut itseen. On erityisen älykäs ja siksi on kyvykäs ratkaisemaan suuria arvoituksia (kuten mikä on OCD:n syntymekanismi, hehe).

OCD-harhiksissa on myös erityispiirre – ikuinen ja itsepintainen jossittelu ja loputon epävarmuus. Mitä sittenkin jos olen oikeassa pelkojen suhteen, mitä jos en tehnytkään kaikkea oikein, mitä jos teinkin virheen? Miten voin olla täysin varma? Ne eroavat myös siinä, että ihminen ymmärtää, että ne ovat järjettömiä, epätodennäköisiä, liioiteltua maagista ajattelua. Tietoisuus oman mielen vääristä hälytyksistä ja tulkinnoista lisää sisäistä ristiriitaa, miksi toimin niiden toimintayllykkeiden mukaan, vaikka niissä ei ole mitään järkeä.