Kuvittelin pelkääväni hylätyksi tulemista, mutta se ei taida ollakaan ydinpelkoni. Minä vietän melkein kaikki vapaa-aikani yksin ja olen sitä tehnyt ihan lapsesta asti. Jos olen hyvällä tuulella ja uteliaalla mielellä, minulla on todella mukavaa itseni kanssa. Olen hyvä viihdyttämään itseäni ja keksimään virikkeitä.

Ihmissuhteissani taidan hylätyksi tulemisen sijaan pelätä kostoa, jonka tarve viriää siitä, että aiheutan toiselle jonkinlaisen pettymyksen. Yleensä se liittyy torjutuksi tulemiseen, ohitan tarkoituksella tai epähuomiossa jonkun ihmisen.

Sosiaalinen torjuntahan monesti herättää tarpeen kostaa, ”tasata tilit” jollakin keinolla, aiheuttaa mielipahaa toiselle, jopa nöyryyttää.

Kostamisen lisäksi pelkään myös selän takana naureskelua, vähättelyä, mitätöintiä, pilkkaa, ivaa, nuhteluita, nolaamista, nöyryyttämistä, häpäisemistä, sekä syyllistämistä. Tai oikeastaan pelkään sitä mielipahaa, joka näistä seuraa.

Pelkään toki myös epäonnistumista omassa elämäntehtävässäni tsempparina ja positiivisten tunteiden tuojana – epäonnistumisesta kumpuavaa häpeää ja syyllisyyttä.

Minä pelkään siis tunteitani ja tuskin olen ainoa, KOSKA:

OCD:hen kuuluu erottamattomasti se, että asioita tehdään niin pitkään, että tulee SE OIKEANLAINEN tunne.

Pelko sinänsä voi ehdollistua ihan mihin tahansa, mikä on itselle merkityksellistä ja tärkeää.

Olen oppinut elämäni aikana, että tietyistä (kielletyistä) tunteista seuraa aina jotain ikävää omalta kannaltani, joten olen ehdollistunut pelkäämään omia tunteitani – ne ovat olleet vaarallisia! Ja edelleenkin minulla on tämä sama kokemus; kiukkua, surua, eikä pettymystä ei todellakaan kannata näyttää avoimesti.

En siis pelkää likaa, bakteereja tai edes viruksia, minä pelkään omia tunteitani!

Ärtyneisyydestä seuraa syyllistämistä (että pilaan toisen fiiliksen) tai ivallista huvittuneisuutta (joka taas aiheuttaa häpeäkokemuksen), surullisuudesta saattaa seurata hyökkäys, pettymyksen ilmaisusta useinmiten kostamista.

Aina kun minussa viriää tarve jollekin pakko-oireelle, niin minulla on lähes poikkeuksetta jokin tunnetila, joka on kiellettyjen listalla tai muuten omasta mielestäni sopimaton tilanteeseen. Ei käteni ole likaiset tai hammasharja vääränlainen, OCD-rituaalini eivät epäonnistuneet, en tehnyt väärää valintaa, vaan minä ITSE olen vääränlainen, koska minulla on vääränlaisia tunteita.

Minä kelpaan ainoastaan tietynlaisena – ja olen oikeanlainen vain jos onnistun vastaamaan toisten tunnetarpeisiin. Sellainen virhekoodi on syväpoltettu hermostooni ja tuntuu melkein mahdottomalta tehtävältä purkaa se pois.

o  o  o  o  o

Joskus lähellä olevan tarpeena on turhautumisen ja ärtymyksen ulkoistaminen minun syykseni, jotta vastapelurin verenpaineet laskisivat ja hermosto rauhoittuisi. Silloin ei todellakaan etsitä yhdessä parasta mahdollista ratkaisua, vaan tehtävänäni on olla maalitauluna. Uskoakseni iltapäivisin tuleva kaoottinen ahdistusmoodi, jolloin en kerta kaikkiaan voi onnistua tai tehdä oikeita valintoja, on traumatakauma juuri tällaisista tilanteista, jolloin olen joutunut emotionaalisen hyväksikäytön uhriksi, vihaisten ihmisten riepoteltavaksi. Osani on ollut olla sylkykuppina, eli täysin syyttä suotta toisten tyytymättömyyden ja kiukun kohteena.