Luin artikkelin dissosiaatiohäiriöstä Mielenterveyden keskusliiton sivuilta. Kursivoidut tekstit ovat suoria lainauksia.

Mielen jakautumisesta eli dissosiaatiosta puhutaan silloin, kun mieli ikään kuin jakautuu kahtia. Toinen puoli kantaa tunnepuolella traumamuistoa, toinen puoli taas pyrkii elämään normaalia perusarkea, pitämään muistot poissa ja hautaamaan trauman olemattomiin. Näin dissosiaatio mahdollistaa, että elämä jatkuu kohtuuttoman raskaista kokemuksista huolimatta. Dissosiaatiohäiriö saattaa olla jopa yhtä yleinen kuin masennus.

Trauma on emotionaalinen eli tunneperäinen vaurio, mielen rikkoutuminen. Se syntyy kun ihminen kokee ylitsepääsemättömän tapahtuman tai elää tilanteessa, joka ylittää oman kestokyvyn. Oletko kokenut lapsena kaltoinkohtelua, laiminlyöntiä tai mitätöintiä? Ehkä perheessäsi elettiin alkoholismin varjossa tai kasvoit jatkuvassa turvattomuuden ja pelon ilmapiirissä, etkä saanut riittävää turvaa. Oletko kokenut fyysistä tai henkistä väkivaltaa tai sen uhkaa tai seksuaalista hyväksikäyttöä?

Oma vastaukseni on valitettavasti kyllä jokaiseen kysymykseen. Dissoilun avulla olen kuitenkin kammennut itseni tähän pisteeseen. Ainoastaan iltapäivällä tipahdan armotta tunnepuolen traumamuistoihin. Silloin olen vaarallisella tavalla vääränlainen ja vastenmielinen, enkä saa mistään apua, enkä tukea. Myös kaikki mitä yritän tehdä oloni parantamiseksi on väärin, en voi siis valita oikein, en voi onnistua. Olen täysin kelvoton ja neuvoton pieni pelkäävä tyttö.

o  o  o  o  o

Traumalla on piiloutuva luonne. Arjen sujumisesta huolimatta koet ehkä kaaosta mielessäsi ja ulkopuolisuuden tunnetta. Sinulla on vaikeuksia yhdistää ajatuksiasi, tunteitasi, havaintojasi ja muistojasi. Toisinaan trauma saattaa nousta esille vasta aikuisiällä. 

Kaukainen muisto ja trauma voivat palautua äkisti mieleen jossain tietyssä tilanteessa. Puhutaan triggereistä eli traumalaukaisijoista ja taukaumista. Tunnet eläväsi traumaattisen tilanteen tai tapahtuman uudelleen.

Tätähän se iltapäivän kaaoksen sekainen pelkotilani juuri on, tapahtumien uudelleen elämistä. Siihen ei auta mitkään joogailut tai hengitysharjoitukset. En saa hermostoani rauhoitettua kuin lääkkeillä.

Olen iloinen, että oma mieleni on rakkain harrastukseni. On helpompaa elää oman pääni kanssa, kun ymmärrän miksi reagoin tietyllä tavalla. Olen vuosia syyttänyt itseäni pakko-oireista, koska en ymmärtänyt että yritän päästä niiden avulla turvaan. En yhtään tajunnut, mitä yritän tavoittaa älyttömiltä tuntuvilta pikkutarkkoja sääntöjä sisältävillä massiivisilla rituaaleillani. Vihasin ja häpesin niitä, ja soimasin itseäni koska en saanut niitä loppumaan.

Iltapäivän ahdistuksestakin olen syyttänyt itseäni, milloin olen syönyt väärin, nukkunut liian vähän, suoli ei ole toiminut kunnolla, en ole liikkunut riittävästi jne. Loputon itsesyytöksien suo.

Mieleni on mennyt rikki iltapäivisin, enkä yhtään enää ihmettele miksi.

Lähde: https://www.mtkl.fi/mika-askarruttaa/yleisia-mielenterveyden-hairioita/dissosiaatiohairio/

Olen vuosi sitten sohassut aihetta kostaminen. Nostan saman aiheen uudelleen esille, koska oma tulkintani on, että syvimmät tunnepuolen ongelmani liittyvät nimenomaan kostamiseen: ”vääristä tunteista” on aina seurannut jokin rangaistus, jotain ikävää itseni kannalta.

Pääsin tähän päätelmään kiinni, koska olen luonut itselleni epähuomiossa simulaation lapsuudestani eli valinnut elämänkumppanikseni ihmisen, joka loukkaantuu aina kun en ole tyytyväinen, onnellinen ja rakastava. Ei tietenkään tietoisesti, vaan tunnetasolla. Hän ehkä tuntee tulevansa torjutuksi aina kun katseestani ei välity lämpöä (?) Meillä kummallakin on traumatausta, joten ymmärrän kyllä puolisoani, mutta (vihdoinkin) aikuistuvana ja itsenäistyvänä ihmisenä tilanne on todella ahdistava, kun ilmeitäni ja reaktioitani tuijotetaan taukoamatta.

Olen tämän vuoden aikana saanut kuitenkin enemmän omaa aikaa ja tilaa, joten ehkä tilanteeni ei ole toivoton. Muutos on tapahtunut sen jälkeen, kun olen avoimesti alkanut näyttää tyytymättömyyttäni, enkä väkisin yrittänyt tehdä itestäni iloista. Mutta hermostoni on välillä kauhuissaan; kauhupaniikin tunteita nousee pintaan, kun tiedän aiheuttavani pettymyksen toisessa – kun en pystykään olemuksellani viestimään, että ilahdun taukoamatta hänen läsnäolostaan. Epäonnistun silloin tärkeimmässä elämäntehtävässäni epävarman ihmisen tsempparina.

Liian usein minulla on kotona sellainen olo, että tunteeni eivät saa tulla ja mennä vapaasti – niitä pitäisi jaksaa kontrolloida jatkuvasti. Aina jos en ole tyytyväinen, minulle tulee uhkaava olo, että olen vääränlainen – ja seurauksena on kyttäämistä ja arvostelua, mahdollisesti kostamista passiivisaggressiivisin keinoin. Yritän kuitenkin nyt opetella sietämään ahdinkoa ja ohjaamaan omaa toimintaani ahdistuksesta huolimatta. Yritän ystävystyä myös kielteisten tunteideni kanssa, ehkä niillä tosiaan on jotain kerrottavaa minulle.

Luin jostain, että tunteiden tehtävänä on toimia kompassina. Minun tavoitteenani on saada tunne-elämäni ja hermostoni sellaiseen tilaan, jossa saan tämän kompassin käyttööni, ilman että neula pyörii kuin häkkyrä. Silloin ehkä löytyisi selkeämpi suunta, jota kohti edetä?