Olen törmännyt elämäni aikana lukuisiin aikuislapsiin; siis ihmisiin jotka ikänsä puolesta ovat jo tukevasti aikuisia, mutta heidän käytöksensä on lapsenomaista. Itse asiassa synnyin tällaisten aikuislasten keskelle ja nykyinen avopuolisonikin reagoi turhan useasti kuin teini-ikäinen – erityisesti riitatilanteissa ja paineen alaisena epäkypsyys tulee esille.

Viime lauantaina minulla oli täydellisen paska päivä, väsytti, vitutti ja ahdisti ihan kohtuuttoman paljon. Vihasin itseäni ja niin vaan minäkin vajosin kiukutellen täysin lapsen tasolle. Sanoin kumppanilleni, että nyt lähdetään Helsingin kaupunginmuseoon katsomaan Tiloissa, omaehtoisia musiikin paikkoja Helsingissä -näyttelyä. Hieman vastahakoisesti lähti, ja keräsin tästä innottomuudesta kohtuuttomat pultit. Koko museomatkan mökötin. Vajosin niin alas, että en edes kommunikoinut, kun hän sanoi jotakin. Olin mykkä myrkyn niellyt perässähiihtäjä.

Museossa en mennytkään näyttelyyn, vaan keinumaan. (Neljännessä kerroksessa ihanat keinut!) Kyllä koko ajan tiedostin, että käytökseni on hävettävän huonoa, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt parempaan. Tunnetila vain vyöryi päälleni. Melko nopeasti jo halusinkin kotiin. Halusin olla yksin kotona, joten ajoin avomieheni pois asunnosta. Aloin googlailla hänen lapselliselle käytökselleen syitä, ymmärtämättä että minä se pentu itse olin tällä kierroksella.

Löysin Sieluni silmin, tutkimusmatka suomalaisen miehen sielunmaisemaan -blogista postauksen:

Kymmenen merkkiä mistä tiedät, että elät parisuhteessa ”aikuislapsen” kanssa.

Poimin näistä kymmenestä kolme kohtaa, jotka puhuttelivat minua.

1. Hänellä ei ole kykyä rauhoittaa itse itseään millään tasolla, vaan tarvitsee siihen aina toisen osapuolen tueksi. Kun tunnekäsittelytaidot ovat kehittyneet, aikuinen ihminen on kykeneväinen olemaan itselleen lohduttaja pois lukien elämän kriisivaiheet, jolloin on luonnollista, että kumppanin avun tarve korostuu.

BOOM! Tämä kohta osui ja upposi! Tässähän olisi selitys OCD:llekin! Kun ei ole kykyä rauhoitella itseään, niin sitten pestään käsiä tai suoritetaan muita pöhköjä rituaaleja. Ei minulle ainakaan lapsena kukaan opettanut, miten voisin lohduttautua tai rauhoitella itseäni. Päinvastoin – huutoa, syyllistämistä tai jopa nyrkistä on tullut. Lohduttomuudesta todisteena on myös se, että olen jo vauvasta asti unnuttanut. Olen siis etsinyt ja löytänyt lohtua itsestäni, koska ulkoapäin sitä oli turha odottaa.

Lohdun käsitteen takia en pidä hoitometodeista, jossa pakko-oireilu kielletään ja sen jälkeen syyllistetään, jos ”erehtyy” suorittamaan rituaalejaan. Kuulostaa samalta kuin lapselta vietäisiin turvariepu ja turvan menetyksestä aiheutuneesta itkusta häpäistäisiin.

5. Hän peilaa kaikki tunteesi itseensä kuin lapsi. Jos sinulla on huono päivä, hänenkin päivästä tulee nopeasti huono. Häneltä siis puuttuu kyky olla erillinen yksilö, joka ei ole kytköksissä kumppaninsa tunnetilaan. Tämä on luonnollista lapsille, mutta ei enää aikuisille, jos tunnekäsittelytaidot ovat ajan tasalla.

9. Hän ei ota vastuuta itsestään eikä tekemisistään. Jos hommat menee päin hanuria, on se aina jonkun muun tyhmän vika tai ilmoille pääsee selityksistä huonoin: ”No mä vaan oon tällainen”. Marttyyriksi heittäytyminen on myös arkipäivää. Aikuinen ottaa vastuun itsestään ja tekemisistään, lapset harvoin ottavat, koska eivät vielä osaa.

Nämä kaksi kohtaa sopivat taas avopuolisooni kuin nenä päähän. Juuri tuon tunteiden itseensä ”imaisemisen” takia poden aina syyllisyyttä omasta ärtyneisyydestäni. Jos olen pahalla tuulella, hän uppoaa kanssani kuin kivi pohjaan.

Kuva täältä:
https://www.123rf.com/photo_63810089_profile-of-childish-adult-nerd-sucking-a-lollipop.html

Lähde:
https://www.sielunisilmin.fi/malelifestyle/kymmenen-merkkia-mista-tietaa-etta-elat-parisuhteessa-aikuislapsen-kanssa/