Olen turhan usein tyytymätön, joskus jopa vihainen. Monesti en osaa edes sanoa miksi olen ärtynyt.

Mielen Ihmeet on ”viihde- ja mielipideblogi psykologian tiimoilta”. Ei siis erityisen tieteellinen lähde, mutta ei ole mikään tiedeblogi tämäkään, joten kelpaa itselleni.

Siellä on kirjoitus, jossa on jaoteltu viha kolmeen eri tyyppiin:

1. Instrumentaalinen viha

Aggressiivinen käytös ja väkivaltaisuus voivat ilmetä silloin, kun et pysty tekemään sitä mitä haluat, tai kun jokin estää sinua tekemästä haluamaasi. Tämä käytös liittyy myös ongelmiin ihmisen viestintäkyvyissä.

2. Räjähtävä viha

Tätä ilmenee silloin, kun jokin häiritsevä tai epäreilu tilanne kestää pidemmän aikaa. Pienemmät päivittäiset turhautumiset kasaantuvat ja räjähtävät sitten tietyllä hetkellä. Ihminen, jolla on ollut kauhea päivä töissä ja joka sitten tulee kotiin ja kohtaa jonkin mitättömän ongelman, saattaa tämän vuoksi tulla äkillisesti vihaiseksi.

3. Puolustautuva viha

Jos koet, että sinua vastaan hyökätään tai jos tiedät, että jotakin vaikeaa on tulossa eteesi, viha voi toimia “suojauksena”. Se voi esimerkiksi auttaa sinua välttämään hallinnan ottamista tai ongelman ratkaisemista vaikealla hetkellä.

Hetkinen. Voisikohan oma turhautumiseni olla tällaista puolustautuvaa vihaa, joka tulee esille lähinnä sisäisenä puheena? Joko sätin ja syyttelen itseäni, tai käyn mielikuvitusdialogia jonkun kanssa mieleni sisällä.

Juttu jatkuu:

Räjähtävä viha on merkki vakavasta ongelmasta

Olemme kaikki menettäneet malttimme ainakin kerran elämässämme. Tiedät tunteen. Viha ottaa ajatuksesi, puheesi ja tekosi haltuun. Tunnet olosi hallitsemattomaksi. Tiesitkö, että on olemassa fysiologinen syy sille miksi tunnet näin? Räjähtävän vihan hetkinä koet itse asiassa tiedostamattoman tilan. Mielesi keskittyy hyökkäyksen käynnistämiseen. Tunnet ylivoimaista halua aiheuttaa vahinkoa.

Kun menetät malttisi, aivot periaatteessa sulkeutuvat ja peto sisälläsi herää. Monet ihmiset onnistuvat hillitsemään näitä vaistoja ja ne tulevat ulos vain äärimmäisissä olosuhteissa. Jotkut ihmiset taas menettävät hermonsa aivan milloin tahansa, esimerkiksi kun joku on eri mieltä heidän kanssaan.

Itse en juurikaan räjähtele, mutta lähiympäristössäni tällaisia räyhääviä ihmisiä kyllä löytyy. Olen enemmänkin kiukkua sisuksiini patoavaa tyyppiä ja tämä johtuu enimmäkseen siitä, että minun kiukuteluani ei ole kukaan koskaan jaksanut ottaa vastaan, ja edelleenkin sen avoimesta esille tuomisesta seuraa jotain ikävää itseni kannalta.

Jos menetät hermosi usein, onko se vain osa persoonallisuuttasi? Miksi joidenkin ihmisten vain vaikeampi hallita vihaansa? Me kaikki tiedämme, että jotkut ihmiset ovat tunteellisempia kuin toiset. Mutta mihin asti tällainen käyttäytyminen on vielä normaalia? Missä vaiheessa siitä tulee todellinen oire?

Ihan hyviä kysymyksiä, enkä tiedä vastauksia. Luultavasti liittyy hermostoon ja tunteiden käsittelyyn. Mutta OCD:n puhkeamista tälläiset olot, joissa olet  räjähtävien ihmisten ympäröimänä, samalla kun omat vihan tunteesi demonisoidaan, niistä suututaan, syyllistetään ja niiden ilmaisemisesta häpäistään, edistää huomattavasti. Nämä olosuhteet myös ylläpitävät OCD-oireistoa.

Räjähtävä viha

Viha on peräisin kahdesta peruslähteestä. Yksi on pelko missä tahansa muodossa (yksinkertainen pelko, ahdistus ja paniikki). Toinen on turhautuminen. Ehkä et tunne oloasi mukavaksi, et saavuta tavoitteitasi tai asiat eivät mene niinkuin haluat.

Jos olet usein vihainen, saatat pitää kiinni vääristä uskomuksista, jotka saavat sinut tulkitsemaan todellisuutta pelottavalla ja turhauttavalla tavalla. Tässä on muutamia näistä uskomuksista:

1. Toisten on helppo satuttaa minua: tämä johtaa sinut reagoimaan vihaisesti jokaiseen vähäiseen paheksunnan tai torjumisen merkkiin. Toisten on tehtävä se, mikä on parasta hyvinvointini ja tarpeitteni kannalta: kun toiset tekevät asioita, jotka ovat ristiriidassa sen kanssa mitä ajattelet, tunnet tai haluat, sinusta tulee suvaitsematon.
2. Mitään esteitä ei tulisi olla tahtoni tiellä: jos kohtaat jonkinlaisen esteen, menetät hermosi. Muiden ihmisten pitäisi lukea ajatukseni ja olla tietoisia tunteistani: jos muut eivät ymmärrä sinua välittömästi tai ota tunteitasi huomioon, se tuntuu hyökkäykseltä. 

Raivon sykli

Räjähtävä viha on seurausta sisällesi kerääntyneestä ahdistuksesta tai pelosta. Ne alkavat purkautua, jos et käsittele ärsytystä, joka lisääntyy yhä enemmän ajan mittaan. Kaikki alkaa lievästä epämukavuudesta. Se voi kohdistua itseesi, johonkin toiseen tai yleisesti maailmaa kohti. Et ota aikaa vihan käsittelyyn, annat sen vain olla.

Ajan myötä tunnistat epämukavuuden, mutta et ilmaise sitä tai hallitse sitä. Ehkä ajattelet, että aika korjaa sen tai että sinun täytyy vain siirtyä eteenpäin. Asiat eivät kuitenkaan muutu, joten alat tuntea vihaa. Saatat sanoa ankaria tai sarkastisia kommentteja.

Kaikesta tästä huolimatta et ehkä vieläkään kiinnitä tarpeeksi paljon huomiota epämukavaan tilanteeseesi. Yrität jättää sen huomiotta tai päästä etäämmälle siitä. Tämä ei kuitenkaan toimi. Sitten jokin laukaisee vihasi ja menetät hermosi. Et hallitse vihaasi ja se johtaa uusiin konfliktien sykleihin ja raivoon.

Ajoittainen räjähdyshäiriö

Ajoittainen räjähdyshäiriö on henkinen tila, jolle on ominaista räjähdysmäisen vihan ilmaiseminen usein. Henkilö, jolla on tämä häiriö, on taipuvainen intensiivisiin reaktioihin, jotka eivät sovi tilanteeseen. Psykiatrisesta näkökulmasta se on luokiteltu impulssikontrollin puutteeksi. 

Ihmisillä, jotka kärsivät tästä häiriöstä, on taipumus lyhyille vihanpurkauksille. Näiden purkausten aikana he tuntevat vapautuneisuutta ja/tai onnellisuutta. He tuntevat kuitenkin katumusta muutaman minuutin kuluttua. Joku, jolla on ajoittainen räjähdyshäiriö, tuhoaa tavallisesti esineitä tai muuttuu fyysisesti aggressiiviseksi muita ihmisiä kohtaan. Itse laukaiseva tekijä ei ole kovin tärkeä. Näillä ihmisillä on yleensä korkea ahdistuneisuuden taso.

Tiedän ja tunnen nämä tyypit, heistä on hermostossanikin selvät muistijäljet.

https://mielenihmeet.fi/rajahtava-viha-on-merkki-vakavasta-ongelmasta/

Psykiatrian tuhoisat hokemat, osa 3

”Potilaan on hyväksyttävä sairautensa ja sen oikea hoito”

Kirjoittajaksi merkitty Joku Toinen, 10/2024

Lainattu Mad in Finland -sivustolta, tosin olen lyhentänyt tekstiä. Linkki alkuperäiseen kirjoitukseen postauksen lopussa.

Apu-verkkolehden kolumnissa 10/24 Viitala paheksuu kovin sanoin ”psyykelääkevastaisuuden levittämistä”. Hän ei tarkenna, missä tällaista levittämistä tapahtuu, mutta tähdentää psykiatrisen lääkehoidon suunnittelun ja toteutuksen olevan ainoastaan lääkärin asian, johon ei edes potilaan itsensä, tulisi ottaa kantaa. Hänen mukaansa psyykelääkkeiden käyttöä ei tule kritisoida tai kyseenalaistaa, koska ainoastaan lääkärit tietävät mikä kullekin ihmiselle on hoidossa hyväksi. Tekstin selkärankana ovat psykiatrian tuhoisimmat termit: sairaudentuntoisuus ja hoitomyöntyvyys.

Kylmäävintä tekstissä on siitä huokuva sanoma: lääkkeet ovat hyvä eikä niiden käyttöä tai määräämistä saa kukaan kyseenalaistaa, sekä, lääkärit tietävät parhaiten mikä kullekin ihmiselle on hyväksi, ja on tehtävä niinkuin lääkäri sanoo. Teksti voisi olla psyykelääketehtaan markkinointijuliste tai psykiatriyhdistyksessä pidetty juhlapuhe. Se on myös selkeä, jopa karikatyyrimäinen esimerkki yhdestä psykiatrian tuhoisimmasta hokemasta: ”potilaan on hyväksyttävä sairautensa ja sen oikea hoito”.

Psykoosisairaudessa ihminen monesti tunnistaa tarvitsevansa apua, joskaan ei välttämättä koe tarvetta raskaisiin lääkityksiin, vaan enemminkin inhimilliseen ja lämpimään kontaktiin. Psykoottinen episodi voi myös mennä ohi ilman nykypsykiatrian ”hoitoa” eli raskaita ja lamaavia lääkityksiä, jos ihminen saa tukea ja ymmärrystä muilta sekä voi kokea olevansa turvassa. 

Duodecim-julkaisuissa sairaudentunnottomuutta ja huonoa hoitomyöntyvyyttä (käytännössä tällä termeillä tarkoitetaan aina potilaan haluttomuutta käyttää psyykelääkityksiä ohjeen mukaisesti) pidetään suurimpina skitsofrenian hoidon ongelmana. Ratkaisuksi ehdotetaan injektiolääkitysten lisäämistä (!). Toisaalla samaisessa julkaisusarjassa todetaan että, neuroleptien hoitoteho on moniin keskeisiin oireisiin ”vaatimaton”.

Sairauden hyväksymisen ongelma

Psykiatriseksi häiriöksi nähty tila ei ole krooninen aivosairaus, joka tulee ilman syytä ja jolle ei voi mitään, vaan oireiden taustalla on usein raskaita elämänkokemuksia, stressirekijöitä ja psyykkistä kuormitusta. Psykiatrisessa hoitojärjestelmässä ihmisen tilannetta katsotaan kuitenkin häiriökeskeisessä viitekehyksessä, joten sinänsä ymmärrettävät reaktiot tulevat tulkituiksi sairauksien oireina. Näin ne irrotetaan ihmisen muusta elämän kontekstista.

Tällöin lääkärin tehtävänä ei ole, eikä edes voisi olla, ottaa kantaa siihen, mikä ihmiselle oikeastaan olisi parhaaksi ja mitä muutoksia hän ehkä tarvitsisi elämäänsä voidakseen paremmin. Hän valitsee suppeasta lääkeainevalikoimasta parhaan mahdollisen arvauksen. Vastuu omalle itselle sopivasta reitistä kärsimyksen ja inhimillisen hädän lievittymiseen ei voi olla lääkärin harteilla, eivätkä psyykelääkkeet tietenkään auta sairautta ja kärsimystä alunperin aiheuttaneisiin asioihin. 

Kun neuroleptit alunperin kehitettiin, niitä markkinoitiin ”kemiallisena lobotomiana”. Edelleenkään neuroleptit eivät paranna psykoosia. Ne voivat pitää osaa oireista pinnan alla, aivan kuin kuumelääke alentaa kuumetta sen aikaa kun se on elimistössä. Ne eivät ”paranna” taustalla olevaa ”sairautta”. Niiden vaikutusmekanismi perustuu ihmisen tunne-elämän latistamiseen ja lamaamiseen.

Psyykelääkehaittojen esiinnostaminen tai psykiatrisen hoidon tasosta keskusteleminen ei ole  hoitokielteisyyttä. Psyykelääkkeitä käyttävän tai käytön aloitusta miettivän ihmisen on oikeus tietää lääkehoidon riskit aivan samoin kuin kaikkien muidenkin lääkeaineiden suhteen. Psykiatriseksi potilaaksi nähdyn ihmisen on saatava tehdä tietoon perustuvia päätöksiä oman terveytensä hoitamiseksi ja elämänsä suunnan määrittämiseksi aivan kuin kenen tahansa muunkin. Psykiatriseksi, tai edes psykoottiseksi tulkittu tila ei automaattisesti tarkoita sitä, että ihminen ei pystyisi sanomaan mielipiteitään, puntaroimaan vaihtoehtoja tai kertomaan ajatuksiaan oman hoitonsa suhteen.

Hoitomyöntyvyyden hinta

Kaikki potilaille suunnattu virallinen psykoedukaatio painottaa, että lääkitystä on käytettävä lääkärin ohjeen mukaisesti. Usein lääkitys on hoidon ”kulmakivi”. Sairaudentuntoinen ja hoitomyönteinen psykiatrinen potilas noudattaa usein kyseenalaistamatta näitä ohjeita, mutta tässä hyvän potilaan roolissa on yksi suuri ongelma: siitä ei välttämättä pääse ikinä pois. Tällainen ihminen on psykiatrian hoidon antamassa roolissa pahimmillaan loppuikänsä.

Hoitomyönteinen ja sairaudentuntoinen potilas, joka kiltisti jää odottamaan lääkepurkuun lääkärin aloitetta ja suositusta, eikä kyseenalaista lääkityksiään, saa siis usein odottaa maailman tappiin. Tällöin myös aidon parantumisen mahdollisuus käytännössä jää. Lääkkeiden kanssa ja psykiatrisessa hoitosysteemissä ihminen onkin suuressa riskissä jäädä pitkäaikaiseen ”mielenterveyskuntoutujan” rooliin, vaikka muitakin mahdollisuuksia omassa elämässä voisi olla.

Ylilääkitty ja hoitomyönteinen potilas ei ehkä saa nostettua esiin toivettaan lääkityksen vähentämiseksi, onhan hän saanut perusteellista psykoedukaatiota sen välttämättömyydestä itselleen. Kuitenkin ylilääkinnän haitat ovat potilaalle kiistattomat.  Erityisen surulliseksi tilanteen tekee se, että itse ennakko-oletus psykoottisten oireiden palaamisesta lääkepurun myötä, on väärä. On todettu, että jos lääkevähennys tehdään kyllin hitaasti ja taiten, ei sairauden uusimisriski kasva.

Jos ihmisellä olisi pienikin mahdollisuus päästä ”sairauden” kehästä, vapautua lääkkeistä ja mielenterveyskuntoutujan pahimmillaan elinikäisestä roolista, selvitä, pärjätä ja saada elämästä taas kiinni, eikö kannattaisi kokeilla? Eikö hänelle saisi kertoa, että psykoottisuuden ei sittenkään tarvitse olla elinikäinen ja krooninen aivosairaus? Että kaikkien psykoottiseksi leimattujen ei kuitenkaan ole tarvinnut syödä loppuikäänsä neuroleptejä, jotka aiheuttavat fyysistä sairastamista ja mielen turtumista, vaan että ihmisiä on myös toipunut, oireista on mahdollista myös päästä yli, ne voivat mennä ohi ja yllättävän moni pärjää kuitenkin ihan hyvin ilman niitä. 

Potilas hoitonsa suunnittelun tärkeimpänä tekijänä

Psykiatriseksi katsotun potilaan omille toiveille hoidon suhteen tulee antaa nykyistä enemmän painoarvoa. Mitään muuta potilasryhmää ei kohdella terveydenhuollossa ja mediassa niin ylenkatseellisesti ja holhoavasti kuin psykiatrisia potilaita. Minkään muun sairausryhmän kanssa ei ylipäätään puhuta samalla tavalla ja intensiteetillä ”hoitomyöntyvyydestä”. Tämä termi perustuu oletukseen, että ihminen ”myöntyy” joidenkin toisten tekemiin suunnitelmiin oman hoitonsa suhteen.

Lähtökohta on aivan vinksallaan. Psykiatrista potilasta kohdellaan alempiarvoisena, tietämättömänä ja kyvyttömänä tällaisen arvioinnin tekemiseen. Hänen oletetaan myöntyvän tarjottuihin lääkkeisiin. Lobbauskoneisto psykoedukaation nimissä tähdentää kaikilla mielenterveyshoidon portailla, miten tärkeää on lääkitysten käyttäminen ”lääkärin ohjeen mukaan”. Potilaslaki kuitenkin lähtee siitä, että hoito suunnitellaan yhteistyössä potilaan kanssa. Tämä on selvää kaikkialla muualla paitsi psykiatriassa.

Lähde:

Psykiatrian tuhoisat hokemat 3: ”Potilaan on hyväksyttävä sairautensa ja sen oikea hoito”