Muutama päivä sitten kirjoitin postauksen, jossa totesin olevani (marttyyrin) cheerleader – tyyppi joka aina on tsemppaamassa toisia, jonka rooli on piristää kanssakulkijoitaan.

Mutta koska mielialani sutivat ylös ja alas omalla sumealla logiikallaan, olen ollut elämäni aikana todella ahdistunut siitä, että en ole päässyt toteuttamaan tätä minulle asetettua roolia. Masentuneena ja epävakaana on hyvin vaikeaa virkistää ketään, kun oma pää on sysimustia ajatuksia täynnä ja mieli sekaisin kuin Haminan kaupunki.

Kun mieleni on ruopinut pohjamutia, olen hävennyt vääränlaisuuttani ja tuntenut syyllisyyttä siitä,että seurani ei ole saanut lähimmäisiäni ilahtumaan tai rentoutumaan.

Cheerleaderin toimenkuvaani on siis kuulunut piristää, virkistää, aktivoida, lohduttaa, tuoda toivoa, antaa muuta ajateltavaa, rentouttaa, kuunnella, analysoida, etsiä vaihtoehtoisia näkökulmia ja ratkaisuja. Yksi tärkeä tehtävä on ollut ”synninpäästö” omista heikkouksista; olen nokkelana saanut käännettyä lähimmäiseni luonteen heikkoudet vitsiksi, sellaisiksi että häpeän sijaan niille on voitu nauraa – yhdessä tietenkin.

Minun on läsnäolollani pitänyt viestiä, että sinä kelpaat, olet riittävän hyvä tuollaisena kuin nyt olet.

Ironista kyllä koen, että olen itse jäänyt osattomaksi juuri näistä asioista.

Olen nyt työharjoittelussa opintoihini liittyen kotihoidossa. Viime perjantaina cheerleadasin asiakkaina olevan lääkäripariskunnan. He olivat kotikäynnin loppupuolella selvästi iloisia, jopa hilpeitä. Läsnäoloni selvästi virkisti ja piristi heitä.

Cheerleadaaminen on sitä palkitsevampaa, mitä älykkäämpi kohde on. Mietin ihmissuhteita myös monesti hyötymisen kautta, miten paljon toisesta ihmisestä on minulle iloa. Luulin olevani tunteellinen ja rakastava ihminen, mutta en osaa enää sanoa, miten paljon tunnen kiintymystä. Myötätunnon tunteminen on mielestäni kiinni omasta mielialasta ja vireystilasta. Joskus rakastan enemmän, joskus tunnen olevani täysin turta. Yritän kuitenkin kunnioittaa kaikkia ja ymmärtää, mitä kaikkea voi kätkeytyä tökerön, jopa hyökkäävän käytöksen taakse.

Eilisen lääkäripariskunnan lisäksi olen myös voimaannuttanut työyhteisöni. Ymmärsin muutama vuosi sitten, että omalle hyvinvoinnilleni on tärkeintä minun lähelläni olevat ihmiset, miten he suhtautuvat minuun. Ihmiset joita näen päivittäin, ovat minun peilejäni. Ihmisarvoni on heiluvaista sorttia ja parhaan palkinnon itsetuntoni saa toisten ihmisten hyväksyvistä ja ihailevista katseista. Sosiaalisesta mediasta en niin välitä, koska aivoni tarvitsevat oikeat silmät.

Ensimmäisen vuoden työpaikallani menin sieltä mistä aita oli matalin, mutta jo tokana vuotena tein ryhtiliikkeen. Minusta tuli tietoisesti maailman paras työkaveri. Olin aina auttamassa kaikkia, kertomassa hauskoja juttuja, nauramassa, tukemassa, mutta en kuitenkaan antanut kenenkään hyppiä nenilleni tai tehnyt mitään hyväntekeväisyystyötä. Olin vaan tosi puhelias, reilu ja hauskalla tavalla vähän hullu. Luulen että minulla oli myös hypomania menossa, joten tämä kaikki oli todella helppoa.

Ja se toimi! Saan edelleen työpaikallani todella paljon hyväksyntää, jopa ihailua. Aina jos tarvitsen jotain, on vähintään neljä tyyppiä tarjoamassa apua. Saan vaihdettua työvuoroni, jos haluan. Jos minulle tulee asiakas, jonne en halua mennä – koska viime kerralla hän halusi työntää minut rappuset alas niin että en milloinkaan enää pystyisi kävelemään – työkaverini ehdottaa itse, vaihdetaan listoja. Minua tervehditään aina iloisesti ja jos olen ollut pitkään pois, niin joku aina kertoo että on ollut ikävä – kiva kun tulit takaisin!

Tämä on tietenkin balsamia omille tunnepuolen haavoilleni ja jonkinasteiselle läheisriippuvuudelleni.

Lahjon myös työkavereitani, ostan viinipulloja, erikoisolutta, suklaata. Milloin mitäkin. Teen siis työtä sen eteen että minusta pidetään, mutta en roiku kenessäkään, enkä vaadi mitään vastapalveluksia. Haluan että kaikki tuntevat tulevansa nähdyksi ja huomatuksi. Ja työroolin takaa tämä piristämisleikki ei hävetä tai nolota minua mitenkään. Ajattelen sen työtehtävänä, joka on minulle ominaista, ja josta saan myös palkkaa.

Kaikki siitä hyötyy jos tuon naurua ja positiivista ilmapiiriä toimistolle, sekä asiakaskäynneille.