traumamuistot
Eija Honkala (2016) uskoo, että lapsuudessa koettu trauma ei koskaan poistu mielestä.
”Kun lapsi joutuu henkisen tai fyysisen pahoinpitelyn kohteeksi tai todistamaan väkivaltaisia tekoja perheessään, luottamus turvan tuottajaan rikkoutuu ja se vie luottamuksen muihinkin ihmisiin ja elämään myös tulevaisuudessa”…”Traumaattisissa kokemuksissa ihminen kokee niin suurta hätää ja avuttomuutta, että hänen normaalit selviytymisreaktionsa eivät riitä. Mieli ei pysty jäsentämään kokemusta normaaleilla keinoilla, vaan säilöö tapahtumat tiedostamattomaan, ei-kielelliseen kehomuistiin. Tunnekokemukset jäävät elämään aivoissa ja kehossa, josta ne tulevat esiin yllättävissä tilanteissa sirpaleisina muistikuvina: ääninä, kuvina, hajuina ja kehon kokemuksina.”
Jäin pohtimaan, että voisiko oma iltapäiväahdistukseni olla kehollinen traumamuisto? Ainakin se tuskaisuus tuntuu hyvin fyysiseltä: kädet ja kainalot hikoavat, vatsassa kiertää, tuntuu että happi loppuu, suu kuivaa ja on tarve nieleskellä ilmaa. On kuuma, on kylmä, kasvot alkavat punertaa. Kerran mittasin verenpaineen ja se huiteli pilvissä. Nyt minua alkoi kiinnostaa suuresti, miten tiedostomattomaan, ei-kiellliseen kehomuistiin pääsee käsiksi? Kertokaa, jos joku tietää!
Eilenkin kello kaksi tuli tuskainen olo ja lähdin ulkoilemaan. Kotiin tullessani oli edelleen pakokauhun ja paniikin tunteita; voimakas tunne siitä, että olen riittämätön ja kohtalokkaalla tavalla vääränlainen, jopa arvoton. Neljän aikoihin otin puolikkaan nukahtamislääkkeen ja sen jälkeen join kahvia. Viidestä eteenpäin olin rauhallinen, iloinen ja ennen kaikkea tyytyväinen elämääni. Huumasin siis itseni, jotta voin tehdä jotain mieluisaa, kuten päivittää blogia. Ilman kemiallista apua, olisin niin ahdistunut, etten pystyisi keskittymään mihinkään. Kulkisin ympäri asuntoa huokailemassa ja samalla aivoni ruksuttaisivat ylikierroksilla ja yrittäisivät ratkaista ”ongelmia”.
Lisään siis omiin elämänohjeisiini (osa 7), että itsensä oikea-aikainen onnistunut huumaaminen on hyödyllistä! Jos lapsuudessa on jäänyt vaille turvaa ja huolenpitoa, on täysin ok aikuisena hakea tasoitusta lääkkeillä. On kuitenkin tärkeää löytää oikea panos-tulos –suhde. Kaikilla lääkkeillä on sivuvaikutuksia, niitä on hyvä puntaroida kun miettii lääkkeiden aloitusta sekä käyttöä. Mitä asiat on itselle ne tärkeimmät. Itselle esim ketiapiini aiheuttaa ummetusta suolistoon ja pöhötystä kasvoihin, mutta vähentää ratkaisevasti turvattomuuden tunnetta. Se ei poista kokonaan ahdistusta, mutta tasoittaa tunne-elämää niin, että tunteiden erittely ja käsittely onnistuu paremmin. Ilman lääkkeitä tunne-elämäni on kaoottista ja jäsentymätöntä; yritän läheisriippuvaisella tavalla hakea turvaa toisista ihmisistä. Lääkkeet tekevät minusta itsenäisemmän.
Zopinox on bentsojohdannainen, joten se poistaa ahdistusta. Ongelmana on toleranssin kasvaminen: lääkettä pitäisi jatkuvasti saada isompi annos, jotta saisi tarvittavan vasteen. Minulla se on ollut lähes samoilla annoksilla käytössä jo kaksi vuotta. En saa enää yhtä hyvää vastetta kuin alussa, mutta ahdistusta se poistaa edelleen melko hyvin. Optipar on taas masennukseen ja pakko-oireisiin käytettävä SSRI-lääke. Minulla on sitä vain pieni annos 10 mg, koska se tekee minusta helposti ylivireisen, ja aiheuttaa siten unettomuutta.
Välillä toki kyllä mietin, että onkohan tässä nyt mitään järkeä: huumata itsensä aamulla virkeäksi ja illalla taas väsyneeksi, jotta pääsee nukkumaan. Jossain vaiheessa optiparia oli liian iso annos, ja olin hilpeällä tuulella jatkuvasti. Se oli oikeastaan aika mukavaa aikaa. Ehkä se oli hypomaniaa?
Alkoholia en suosittele ollenkaan, se sotkee aivokemian ja suoliston toiminnan.
lähde Honkalan artikkeliin: