Psykiatrian tuhoisat hokemat, osa 2

”on tärkeää tietää oikea diagnoosi”

Kirjoittajaksi merkitty Joku Toinen, 10/2024

Lainattu Mad in Finland -sivustolta, tosin olen lyhentänyt tekstiä. Linkki alkuperäiseen kirjoitukseen postauksen lopussa.

Useimpien psykiatristen häiriöiden käypä hoito-suositukset aloittavat diagnosoinnilla ja erotusdiagnostisia asioita erittelemällä. Muistutetaan siitä, että ”hoidon lähtökohta on lääkärin kliiniseen tutkimukseen perustuva diagnoosi”. Diagnooseja pitävät usein tärkeinä myös psykiatriseen hoitoon hakeutuvat potilaat ja heidän omaisensa.

Oikean diagnoosin löytymistä ja sen tärkeyttä korostavat usein myös media ja journalismi mielenterveysaiheista kirjoittaessaan. Yksi perinteisiä juttutyyppejä median mielenterveysartikkeleissa onkin, että ihminen on aluksi saanut palveluissa ”väärän” diagnoosin, ja vasta monien vastoinkäymisten jälkeen löydetty ”oikea” diagnoosi tuo helpotuksen.

Käytännön mielenterveystyössä oikean diagnoosin toive on yksi yleisistä syistä sekä palveluihin hakeutumiselle, että ammattilaisten väliselle yhteis- ja verkostotyölle. Koska eri palveluissa diagnosoidaan eri asioita, siirretään ”oikean diagnoosin” hakemisen perusteella asiakasta palvelusta toiseen. Yleisimmin tätä oikean diagnoosin perässä juoksemista perustellaan sillä, että ”on tärkeää tietää oikea diagnoosi, jotta voidaan hoitaa oikein”.

Oikeaa diagnoosia ei ole olemassa

Odotus oikeasta diagnoosista, josta seuraisi oikea hoito, on tuomittu epäonnistumaan. Oikeita diagnooseja ei ole. Psykiatriset diagnoosit ovat listoja yhteen kimputetuista oireista, joille on annettu jonkin nimi. Samat oireet pyörivät monien eri diagnoosien ympärillä. Eri lääkärit arvioivat aivan samankaltaisia oireita kuvaavia ihmisiä aivan eri diagnooseilla. Sama ihminen voi siis saada aivan eri diagnooseja eri lääkäreillä käydessään.

Tavallista on, että hoidon ja ehkäpä kärsimyksenkin jatkuessa useampi lääkäri laittaa lusikkansa ihmisen diagnoosiprosessiin, jolloin diagnoosilista pitenee pitenemistään hoidon myötä. Jos psykiatrisia diagnooseja on lopulta vaikkapa viisi (mikä ei ole mitenkään harvinainen tilanne), joista moni sisältää toistensa kanssa päällekkäisiä oireita, kertovatko diagnoosit lopulta mitään? Jos kaikkien oireet täyttyvät, kaikkien olisi määritelmän mukaisesti oltava totta. Mikä niistä on eniten oikein, ja jos kaikki ovat, niin mitä selkeyttä ne enää tuovat hoidon järjestämiseen, ”itseymmärrykseen”, tai yhtään mihinkään.

Diagnoosien oirekriteerit ovat niin väljiä ja sisältävät niin monenlaisia erilaisia variaatiota saman asian diagnosoimiseksi, että oireet voivat olla mitä moninaisempia. Esimerkiksi masennuksen diagnosoimiseksi voit olla joko alakuloinen tai väsynyt, paino voi pudota tai nousta, voit nukkua liikaa tai liian vähän. Psykoottisuuden diagnoosiksi riittää ”todellisuudentajun häiriintyminen”, joka sitten voi tarkoittaa monenlaisia asioita.

Loppujen lopuksi lääkäri saa määritellä, mikä on totta ja mikä ei, ja vaikka tämä lääkärin mielestä voi olla hyvinkin yksinkertaista, oikeassa elämässä asiat ovat hyvin monimutkaisia. Esimerkiksi: kuvitteleeko potilas, että joku tahtoo hänelle pahaa vai voiko oikeassa elämässä käydä niin, että joku todella tahtookin? On aikamoinen vastuu, jos lääkäri on se, joka aina tietää, mikä on varmasti totta, ja jolla on tämän myötä valta päättää toisen olevan pahimmillaan pakkohoidon tarpeessa – osastolle, diagnoosi, lääkitys.

Ei ole kyse siitä, että arviointi olisi puutteellinen tai lääkäri ei olisi tarpeeksi kokenut, on kyse siitä, että mitään oikeaa totuutta ei ylipäätään ole. Psykiatriset diagnoosit ovat oirelistoja. Siinä on kaikki, mitä ne pystyvät kertomaan.

Sairaudesta ei parane, vaikka oireita ei olisi

Psykiatrisessa diagnoosijärjestelmässä on toinenkin, ehkä vielä vaarallisempi elementti – sen luokittelusta voi olla mahdotonta vapautua. Psykiatrinen diagnoosi on helppoa saada mitä moninaisempien oireiden perusteella ja hyvinkin lyhyen arvion perusteella. Siitä eroon pääseminen onkin sitten kokonaan toinen asia. Ihminen itse voi jäädä diagnoosiinsa kiinni, jolloin siitä alkaa tulla itseään toteuttava ennuste. Diagnooseilla ei ole vanhenemisaikaa. Paranemista on vaikea todistaa.

Osalle potilaista paranemista ei lähtökohtaisesti sallita. Psykoottisiksi ja neuropsykiatrisiksi tulkitut tilat ovat aina läsnä, jos eivät aktiivisina, niin sitten remissiossa. Tällainen remissio on tavoiteltu tila silloin, kun se on saavutettu lääkkeillä. Jos tämä oireeton tila on kuitenkin tullut ilman lääkkeitä, ehkäpä sitä kautta, että ihminen on päässyt irrottautumaan psykiatrisen hoitojärjestelmän määritelmistä ja elää täysipainoista, tervettä elämää, onkin kyseessä jonkinlainen häiriötila – eihän psykoottisuudesta voi toipua.

Professori Korkeila sen on todennut suorasanaisesti: ”sairaudesta ei parane, vaikka oireita ei olisikaan”. Mikä on sellainen sairaus, joka on ja on ja on, ilman oireita, ilman mitään muuta sellaista, mistä sen voisi todentaa, kuin lääkärin joskus antama määritelmä: psykoottinen.

Kun itse olen joskus kirjoittanut diagnooseistani ja kokemastani toipumisesta, olen saanut törmätä tähän paradigmaan: ”sinulla oli väärä diagnoosi”. Jos nimittäin psykoosidiagnoosi olisi ollut oikea, en olisi voinut toipua. Toinen olettamus, jota ei ole sanottu, mutta joka olisi aivan yhtä vastaansanomattoman looginen toteuttaessaan tätä tuhoisaa pysyvyyden hokemaa: ”sinussa on se vieläkin, se on vain piilossa”. Sairaus, joka on aina vain, vaikka oireita ei olisikaan. Tällaisessa määrittelyssä ihminen on täysin aseeton. Mitään mahdollisuutta puolustautua ei ole.

Hyvä hoito ei tarvitse diagnooseja

Koska oikeita diagnooseja ole, ei ole myöskään oikean diagnoosin mukaista hoitoa. Lääkkeitä, lääkkeitä ja lääkkeitä tarjotaan valmiste toisensa jälkeen. Niiden ei edes väitetä parantavan. Usein niitä olisi suositusten mukaan syötävä pitkään, jopa loppuelämä. Diagnooseilla ei lopulta ole edes lääkkeitä määrättäessä kovinkaan suurta väliä, sillä melkein mitä tahansa lääkettä voidaan tosiasiallisesti määrätä melkein mihin tahansa todettuun ”sairauteen”: psykoosilääkkeitä masennukseen, masennuslääkkeitä psykoottisuuteen, psykoosilääkkeitä pakko-oireisiin ja unettomuuteen ja riippuvuuksiin, masennuslääkkeitä suruun ja paniikkikohtauksiin ja mihin tahansa inhimilliseen tunteeseen.

Jotkut menevät psykoterapiaan, mutta yleensä he, joiden ongelmat ovat lievimpiä. Psykoottiseksi tulkittu ihminen huomaa usein jäävänsä tämän mahdollisuuden ulkopuolelle: hänet nähdään liian sairaaksi. Tässäkin yksi psykiatrisen järjestelmän suuria ongelmia.

Apua hakeva ja toivova ihminen pärjäisi mainiosti ilman psykiatrista häiriöluokittelua. Hoidollisen kohtaamisen ja terapeuttisen työskentelyn tulisi jo lähtökohtaisesti lähteä liikkeelle potilaan omista toiveista ja tavoitteista diagnooseista välittämättä. Psyykelääkkeistä on pitkässä seurannassa usein enemmän haittoja kuin hyötyjä, mutta niitäkin voisi määrätä ilman diagnooseja. Lopulta diagnooseista haluavat pitää eniten kiinni psykiatrian professio, joka pyrkii kaikin keinoin vahvistamaan omaa asemaansa lääketieteen kummallisena erikoisalana, sekä byrokraattiset tukijärjestelmät, jotka vaativat sopivia koodipätkiä oikeisiin kohtiin järjestelmiä.

Surullista kyllä, myös apua hakevat ihmiset itse ovat monet kiinni tässä diagnoosimyllyssä, ”itseymmärrystä” hakiessaan ja vertaistukea etsiessään juuri diagnoosien kautta. Varsinaisen  hoidon järjestämisen kannalta ne ovat tarpeettomia, ja useimmiten haitallisia, koska jokainen diagnoosien ”tutkimiseen” vietetty tunti on pois ajasta, jona voisi tehdä jotain oikeasti järkevää ja hyödyllistä.

Lähde:

Psykiatrian tuhoisat hokemat 2: ”On tärkeää tietää oikea diagnoosi”

Psykiatrian tuhoisat hokemat, osa 1

”Apua kannattaa hakea”

Kirjoittajaksi merkitty Joku Toinen, 08/2024

Lainattu Mad in Finland -sivustolta, tosin olen lyhentänyt tekstiä. Linkki alkuperäiseen kirjoitukseen postauksen lopussa.

Psykiatriaa käsittelevästä viestinnästä, kuten erilaisista lehtijutuista ja podcasteista, suurin osa on yksitoikkoista ja puuduttavaa. Sama juttukaava toistuu uudelleen ja uudelleen. Ihminen kertoo vaikeuksistaan ja ”saamistaan” diagnooseista, haluaa vähentää stigmaa ja kannustaa ihmisiä hakemaan apua. Lopuksi joku psykiatri kommentoi lääkitysten merkitystä ja sairauden hyväksyntää. Kriittisiä tai edes kyseenalaistavia kysymyksiä on turha odottaa.

Varhaiseen avunhakemiseen mielenterveysongelmien edessä kannustavat virallisessa viestinnässään niin hyvinvointialueet, mielenterveysalan järjestöt ja kansalaisten neuvontapalvelut. Tämä toteamus on niin yleinen, ettei sitä kyseenalaisteta missään; se on yhtä yleisesti hyväksytty hokema kuin sellaiset, joiden mukaan on syötävä kasviksia, harrastettava liikuntaa ja tutkituttava pahannäköiset luomet. Harvoin missään edes tähdennetään, mitä se apu oikeastaan on. Yleisimmin se on terveydenhuoltojärjestelmässä kuitenkin lääkkeitä. Vähintään yhtä psyykelääkettä käyttää jo miljoona suomalaista.

Oikeastaan apua ei kannattaisi olla kovin herkästi hakemassa. Apua ei pitäisi hakea matalalla kynnyksellä ainakaan terveydenhuollosta. Alkuarvio mielenterveyspalveluissa kyselee koetuista oireista, syömisistä, nukkumisista ja toimintakyvystä. Kovin kiinnostuneita ei yleensä olla siitä, mistä apua hakeva ihminen oikeastaan haluaisi puhua, kuten esimerkiksi vaikeista kokemuksista ja etenkään silloin, jos ne liittyvät lapsuuteen.

Mielenterveyspalveluiden alkuarvion ykkösprioriteetti on määrittää ihmisen diagnoosi, eikä diagnoosiluokittelu missään kohdin välitä siitä, mikä koettuja vaikeuksia mahdollisesti aiheuttaa. Oikeassa elämässä vaikeuksia aiheuttavat jotkin oikeat asiat. Todellisuudessa masennusta ei siis aiheuta se, että ihmiseen on iskenyt tämä ”masennussairaus”. Mielenterveyspalveluissa kuitenkin diagnoosi ja sen selvittäminen on kaikkein tärkein lähtökohta. Lääkkeet määrätään jos oireita löytyy, ja siinä se hoito sitten pahimmillaan on.

Virallinen psykiatria ei useinkaan tarjoa paranemista. Monen se käskee yksinkertaisesti hyväksymään loppuelämän sairauden ja siihen liittyen pitkäaikaislääkityksen. Psykiatrisen potilaan identiteetistä voi olla myös vaikea päästää irti. Lääkkeiden ohella myös terapiaan, ja itse sairastamiseenkin voi jäädä koukkuun.

Jos apua hakee, saa siis yleisimmin vastaansa diagnoosit ja lääkkeet. Jos diagnoosimääritelmien mukaisen ”sairauden” itsessään tunnistaa, niin asian kanssa voi toimia muutoinkin kuin ”hakeutua diagnosoitavaksi ja hoitoon”. Tietyistä psykiatrisista diagnooseista ei nykyisen sähköisen sairauskertomuksen aikana pääse ikinä eroon.

Hoitosuhteen luottamuksellisuudestakaan ei voi kovin hyvällä omallatunnolla puhua, koska ammattilaisen on kirjattava oikeastaan kaikki, mitä asiakas kertoo, ja siellä ne tekstit sitten ovat muidenkin luettavissa. Psyykelääkkeitä ei oikeastaan kannattaisi ikinä syödä. Ne eivät paranna, ne kroonistavat.

Surullista on myös, että jos keskusteluapua itselleen saa, on julkisissa palveluissa aivan sattumankauppaa, millainen ihminen sattuu vastapäätä istumaan. Ymmärtävä, lämmin vuorovaikutus parantaa. Mutta ilkeily, välinpitämättömyys ja kylmyys satuttavat ja tuhoavat. Eikä kiitos tarvitse sanoa, ettei sellaista mielenterveyspalveluissa olisi ikinä vastassa.

Vaan kyllä mielenterveyspalveluissa voi olla onnistumisiakin. Minäkin hain apua ja vaikka muutaman vuoden ajan kaikki meni ”hoidossa” aina vain huonompaan, lopulta löytyi apu. Lopulta joku pysähtyi minun äärelleni tarpeeksi vahvasti ja kiinnostuneesti ja lämpimästi. Hyviä ja kannattelevia kokemuksia on, ja ne voivat todella parantaa.

Koettuihin mielenterveydenongelmiin ei siis aina tarvitse eikä kannata heti hakea ammattilaisten apua. Muitakin mahdollisuuksia on. Voisiko kääntyä läheisten tai muiden ihmisten puoleen? Voisiko myös esimerkiksi pysähtyä itsensä äärelle, yrittää ymmärtää omaa elämänpolkuaan, antaa luvan kaikenlaisille tunteille, hakeutua toisten luokse sekä huomata, voisiko vaikka itsekin auttaa jotakuta, hakea lisää merkityksellisyyttä elämään? 

Lähde:

Psykiatrian tuhoisat hokemat 1 – ”Apua kannattaa hakea”