Haluatko enemmän aikaa vai rahaa?
Kumpi on minulle tärkeämpää, aika vai raha? Olen miettinyt kysymystä paljon viime aikoina. Vastauksen luulisi olevan yksinkertainen, sillä meistä suurin osa varmaankin sanoisi ajan olevan etusijalla. Mutta elämmekö me sen mukaisesti?
Mietin sitä, kun jälleen yhden työviikon jälkeen makaan väsyneenä olohuoneen lattialla. Ja mietin sitä, kun luen Hesarin jutun naisesta, joka tekee pari kolme kuuden tunnin työpäivää viikossa — siksi että haluaa. Muun ajan hän on jouten, istuskelee, kuljeskelee, ajattelee. Luin artikkelia kateellisena. Kuvailtu elämä kuulostaa sellaiselta, jota minäkin tahtoisin elää.
Miksi en sitten tee niin? Jälleen kerran: kumpi on minulle tärkeämpää, aika vai raha?

Etenkin syksyllä ja talvella, kun pimeä tulee aikaisin, tuntuu toisinaan siltä, ettei työpäivän jälkeen jää tunteja eikä paukkuja enää mihinkään muuhun. Näin poikkeusaikana olen luonnollisesti valtavan kiitollinen, että minulla on kokopäivätyö ja vakaa kuukausipalkka. Ne ovat luksusta, joka mahdollistaa tällaisten ajatusten pyörittelyn ja prioriteettien pohtimisen.
Mutta entä jos kokopäivätyö tarkoittaa, ettei koskaan ole aikaa?
Minäkin tahtoisin nimittäin olla enemmän jouten. Toisinaan kaipaan sitä niin, että ihan kivistää. Tahtoisin viettää päiviä peiton alla lueskellen. Kuopsuttaisin puutarhaa ja tekisin käsitöitä. Viettäisin enemmän aikaa perheen ja ystävien kanssa. Ja ennen kaikkea olisin vain. En osaa kuvitella yhtäkään skenaariota, jossa joutilaisuus ei tekisi hyvää sekä kehoni että mieleni terveydelle ja parantaisi elämänlaatuani kaikin tavoin.
Ajan järjestäminen vain on vaikeaa. Käytännössä ylimääräisen siivun tulisi irrota työtunneista, mutta vakitöitä tekevien ihmisten lyhennetty työviikko on Suomessa yhä varsin harvinainen juttu. Monissa muissa maissa se on tavallisempaa: esimerkiksi Hollannissa lähes 30 prosenttia miehistä ja yli 70 prosenttia naisista työskentelee alle 36 tuntia viikossa. Se ei tietenkään ole ongelmatonta, etenkin jos jako on voimakkaan sukupuolittunut ja liittyy esimerkiksi lasten hoitamiseen. Positiivista tällaisissa luvuissa on kuitenkin se, että ne merkitsevät kulttuuria, jossa lyhennetty työviikko on täysin normaali juttu.
Sen sijaan Suomessa esimerkiksi nelipäiväisen työviikon pyytäminen on monelle vaikeaa, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siihen ole täällä totuttu. Niinpä pomon reaktiota saatetaan pelätä, tai sitten koko lyhennetyn työviikon mahdollisuus ei edes juolahda mieleen. Sitä osataan ajatella korkeintaan väliaikaisena ratkaisuna silloin, kun lisääntynyt ajan tarve liittyy vaikkapa lapsen hoitamiseen tai opiskeluun. Mutta protestanttisen työmoraalin läpäisemässä maassa monilla ei tule mieleenkään pyytää työtuntien vähentämistä siksi, että laiskottelulle olisi enemmän aikaa.
Mahdotonta se ei toki ole. Kumppanini aloittaa ensi kuussa nelipäiväisen työviikon — ihan vain siksi, että tahtoo. Hän tahtoo levätä, niin ettei viikonloppu kuluisi aina vain työviikosta palautumiseen. Hän tahtoo elämään enemmän sellaista sisältöä, mikä ei liity vain työhön. Ja ennen kaikkea hän tahtoo enemmän aikaa, jonka voi käyttää juuri kuten mieli tekee. Olen tietysti tästä kateellinen, mutta ennen kaikkea inspiroitunut. Hän haluaa mieluummin aikaa kuin rahaa. Minäkin väitän niin, mutta elänkö sittenkään niin prioriteettieni mukaisesti kuin kuvittelen?
Meistä monien olisi ainakin teoriassa mahdollista valita, mihin suuntaan ajan ja rahan balanssia rukkaamme. Julia Thurén laski Ylen jutussa nelipäiväisen työviikon hinnan ja totesi, että 3000 euron bruttopalkalla yhden vapaapäivän hinnaksi tulee noin 80 euroa. Kuukaudessa palkka putoaisi siis noin 320 euroa. Kaikilla ei tietenkään ole varaa sellaiseen pudotukseen — mutta miksi he, joilla on, eivät yritä tarttua tilaisuuteen? Miksi minäkään en ole niin tehnyt?
Jos joku kysyisi minulta, tahdonko mieluummin aikaa vai rahaa, vastaukseni olisi selkeä. Tietysti aika on minulle tärkeämpää.
Kenties nyt pitäisikin alkaa pohtia, miten saisin valinnan myös oikeasti näkymään elämässäni.
*
Lue myös nämä:
Miksi mulla on koko ajan kiire?
Asioita, joiden en halua palaavan ennalleen
*