Luin viimeinkin Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirja on ollut listallani pitkään, muttei ollut päässyt vielä luettavaksi asti. Kuten viimeaikoina kaikki, myös tämä kirja tupsahti elämääni juuri oikeaan aikaan. Juuri kun sain edellisen kirjan luettua loppuun ja tiesin seuraavaksi tarttuvani tähän, sain rakkaalta ystävältäni lämpimän suosituksen tähän kirjaan. Kirja oli juuri sellainen kuin hän kuvaili: Kirja jota ei malta odottaa pääsevänsä taas lukemaan.

Kankimäen teksti on koukuttavaa ja kaunista. Kirja vie lukijan mukanaan ja pian huomaa kaivavansa kirjan esiin aina, kun lukemiselle on edes muutaman minuutin mahdollisuus. Kirjaa lukiessa alkaa tuntua samalta kuin kuuntelisi ystävän kertomaa juttua. Kirjan hienous on sen mutkattomuudessa ja tunteessa henkilökohtaisuudesta. Lukiessa koin samaistuvani vahvasti kirjan kertojaan, vaikka minulla ei ole vastaavia kokemuksia varsinkaan sapattivapaista Kiotossa. Ehkä olen vain täysin kirjan kohderyhmää.

Tässä kaupungissa vanhukset opastavat, miten elämässä kävellään päin punaista.

Vaikka keskiössä onkin Kiotossa vietetty aika, sydämeni sykki erityisesti kohdalle, jossa Kankimäki kuvaa sykähdyttäviä asioita ollessaan Lontoossa Virginia Woolfin jalanjäljillä: ”Seison Fulham Roadilla odottamassa valojen vaihtumista, kun ikivanha mies köpöttelee kävelykepin kanssa luokseni. Dear, you can go, it’s clear! hän viittaa kädellään tyhjälle tielle. Tässä kaupungissa vanhukset opastavat, miten elämässä kävellään päin punaista.” Rakastan tätä kohtaa. Minä haluan kävellä päin punaista sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti.

Parasta on se, kun kokee kirjan luettuaan saaneensa jotain arvokasta. Samalla tavalla kuin puhuttuaan tunti tolkulla ystävän kanssa. Kun tietää olevansa oivaltamaisillaan jotain, mutta ei ole vielä ihan siellä ja kuitenkin on varma että sisällä on liikahtanut jo jotain, joka väistämättä tulee vielä jatkamaan liikettä.