Kun asuin vielä Suomessa, sain usein kuulla siitä, miten nopeasti kävelen.
No tietysti, sehän on tehokkaan ihmisen merkki, ajattelin aina.

Mutta etkö pelkää että sulta jää huomaamatta asioita, kun kiidät niin kovaa vauhtia, ystäväni kysyi kerran. Minusta kysymys oli pöyristyttävän typerä. Niin kuin mitä?

Sitten muutin Lissaboniin, jossa vietin ensimmäiset kuukaudet lomaillen. Se oli kovan säästämisen ja järjestelyn tulos, mutta erittäin hyvä päätös. Minulla ei ollut useina päivinä agendalla mitään muuta kuin kävellä ympäri kaupunkia, tutustua paikkoihin ja no, tappaa aikaa. Usean kuukauden lomailu kun muuttuu jossain vaiheessa sellaiseksi puuduttavaksi tilaksi, jossa ei ole ihan varma onko ihaninta koskaan vai vaan aika tyhjää ja tylsää. Sinä aikana opin kuitenkin hidastamaan tahtia.

Hidastamaan ihan kunnolla.

Jonkin aikaa sitten istuin iltaa erään portugalilaisen kanssa. Puhuimme siitä, missä paikoissa olemme käyneet ja mihin kenties voisi muuttaa asumaankin. Sanoin et tykkään New Yorkista johon tyyppi sanoi heti: En oo käynyt siellä, mut mun mielikuva sieltä on se, et kaikilla on KAUHEE KIIRE koko ajan. Minne niillä on niin kiire? Miten ne voi elää siinä kiireessä ja stressissä? Miks aina pitää olla kiire? EN YMMÄRRÄ!

En osannut sanoa tähän oikein mitään.

Asuin viime kesästä loppuvuoteen asti asunnossa, jonka ikkunasta näin erään suositun ravintolan terassin. Ravintola on auki aamuvarhaisesta puoleenyöhön ja tarjoilijat tekevät siellä aika pitkää päivää. Suosikkitarjoilijani, iloinen ja aina hymyilevä nelikymppinen mies, oli suurimman osan päivistä töissä keskipäivästä puoleenyöhön. Koska istuin lähes aina arkisin ikkunalaudallani siinä puolen yön maissa, havaitsin myös sen, että lähes joka ilta kun tarjoilijat sulkevat ravintolan, kasaavat pöydät, lakaisevat lattian ja vievät roskat, he istuvat sen jälkeen alas vartiksi tai puoleksi tunniksi, juovat oluet tai kokikset ja juttelevat. Se näytti tässä kiireisessä maailmassa jotenkin sympaattiselta ja ihanalta.

Minä lähdin töistä aina sillä kellonlyömällä kun viisari osoitti viittä. Sitten kiiruhdin metroon, metrosta kauppaan ja kotiin.

Koska minulla oli aina kiire. Nyt kun mietin sitä, minne minulla oli kiire, en ole ihan varma. Koska töissä käydessäni en kovin usein iltaisin jaksanut tehdä mitään ihmeellistä. Joskus näin ystäviä, mutta monina marraskuisina iltoina näin vain kotisohvaa ja Netflixiä.

Kiire oli silti aina.

Elämäni on nykyisin hidastahtisempaa kuin ennen. Hitaampaa ja tosi paljon rennompaa. En kanna enää niin suurta huolta ulkonäöstäni. Kunhan huulipunat on paikoillaan, muulla ei ole niin väliä. Uusia vaatteita en kaipaile kovin usein, juon halpoja viinejä ja astiani ovat Tigerista. En käytä korkokenkiä koskaan. Voin lähteä vartin varoitusajalla juhliin, hoitaa tän päivän hommat huomenna ja odottaa ratikkaa puoli tuntia hermostumatta suuremmin.

Nykyään olen myös sellainen suurpiirteinen ihminen, joka voi mennä matkalla kaupasta kotiin istuskelemaan puistokahvilaan ja antaa briejuuston muhinoitua siellä kauppakassin pohjalla vaikka tunnin. Ei se minua tapa. Ennen olisin ollut tästä ajatuksestakin ihan kauhuissani.

Ja sitä hitaammin kävelemistäkin olen alkanut harjoittaa ja kuvittelin olevani siinä jo oikein hyvä. 
I wouldn´t go on a hike with you, toteaa ystäväni poikaystävä kivutessamme eräitä jyrkimpiä rappusia koko kaupungissa. Miten sä voit juosta rappusetkin ylös?! (Kävelin ihan normaalia tahtia, en todellakaan juossut. Mutta tehokas suomalainen versus rento portuguese, no siinä on eronsa).

Tietysti menen edelleen toisinaan vahingossa kiiremoodiin takaisin. Kirjoittelen to do -listoja kynä sauhuten ja stressi alkaa samantien kiristää naamaa ja päätä, varsinkin silloin kun olen kerännyt liikaa tekemistä yhdelle päivälle. Silloin yleensä pysähdyn kahville, puoleksi tunniksi. Laitan aurinkolasit päähän ja vaan tuijottelen ihmisiä. Usein sen vuoksi valvon iltaisin puoli tuntia pidempään koulu- ja työjuttujen äärellä.

Ihan sama.

Tykkään itsestäni enemmän rentona tyyppinä kuin sinä suorittajana, joka juoksi aina paikasta toiseen. Tämän jos jonkun muutoksen itsessäni toivon olevan pysyvä.

—-

Kuvat: 3h + kasvimaa

—-

Just when I thought I´ve learned to walk slower, a Portuguese guy told me he´d NEVER go on a hike with me, because I run to places.