Anteeksi, en halua savustaa vauvaanne

Isyyspakkaus

Ero amerikkalaisten ja suomalaisten suhtautumisessa lapsiin on huikea. Kun olemme kulkeneet ympäri New Yorkia kantorepun kanssa nyt puolitoista viikkoa, olemme ottaneet enemmän kontaktia ohikulkijoihin kuin edellisen kahdeksan kuukauden aikana Helsingissä yhteensä. Hyvässä mielessä.

Olen aiemminkin väittänyt, että Suomessa lapsiin suhtaudutaan jotenkin vihamielisesti, ja kyllä ainakin täällä NYC:issä tuntuu olevan aivan toisenlainen asenne lapsia kohtaan.

En halua kertoa tätä kyllä-täällä-suuressa-maailmassa-kaikki-on-paremmin-sävyyn, vaan enemmänkin jatkaa aiemmin aloittamaani ihmettelyä siitä, miksi meidän kulttuurissamme lapset ovat häiriötekijöitä ja jotenkin tiellä. Suomessahan lasten kanssa kuuluisi pysyä kotona, ja jos nyt johonkin on pakko lähteä, kuuluu käydä niin sanotuissa perheravintoloissa.

Perusteluiksi esitetään sitä, että kaikkien ei tarvitse pitää lapsista ja meidän vanhempina kuuluisi kunnioittaa sitä, että kaikki eivät halua lapsia. Jollain logiikalla tästä pitäisi siis vetää johtopäätös, että lapset eivät kuulu julkisille paikoille ja lasten ääntely on häiritsevin hälyääni, mitä maailmasta löytyy.

Ei mikään ihme, että suomalaiset vanhemmat ovat arkoja käymään lasten kanssa muualla kuin paikoissa, joissa on liukumäki ja pallomeri.

Metrossa

Kutsukoon joku amerikkalaista kulttuuria pinnalliseksi ja teennäiseksi, mutta on se aika mukavaa, että esimerkiksi metrossa iloisesti kiljahtelevaa tyttöä ei mulkoilla silmiä pyöritellen, vaan vieruskaveri kysyy hänen ikäänsä, kertoo miten sievä tyttö on ja toivottaa lähtiessään siunausta. Tämä ei ole tapahtunut kerran tai kahdesti, ja tytölle ovat höpötelleet niin nuoret, vanhat, valkoiset, mustat, latinot kuin aasialaisetkin. Asiaa tietysti auttaa, että tyttö ei ole saanut maanalaisessa itkupotkuraivareita, vaan hän itsekin flirttailee ja hymyilee leveästi viereen istuville ihmisille. Jos pinnallisuus tarkoittaa ystävällisyyttä muita kohtaan, toivotan sen tervetulleeksi Suomeen.

Ravintolassa

Ravintoloissa emme ole kertaakaan tunteneet olevamme ei-tervetulleita lapsen kanssa. Tämän päivän vietnamilaista pikkupaikkaa lukuunottamatta meille on tarjottu jokaisessa ravintolassa lastenistuinta, ja useimmissa henkilökunta on käynyt vielä ihastelemassa tyttöä pöydässä aina ohikulkiessaan. Jos tippauskulttuuri saa aikaan tällaista, tervetuloa sillekin Pohjolaan. Ehkä sekin on pinnallisuutta, mutta kyllä ystävälliselle tarjoilijalle mielellään antaakin muutaman dollarin juomarahaa.

Museossa

Kun lapsi juttelee Metropolitanin taidemuseossa kovaan ääneen ja vartija lähestyyy, Rouva on varma, että meidät ohjataan ulos. Vielä mitä: vartijakin tulee kyselemään lapsen ikää, valittelee, että näyttely on niin tylsä ja vihjaa, että seuraavassa salissa on jotain kiinnostavampaa. Whoa! Ateneumista on kuulemma häädetty ihmisiä pienemmästäkin metelistä.

Kadulla

Hämmästyttävin kokemus lapsen huomioimisesta on, kun kävelemme kadulla, tyttö Rouvalla kantorepussa, ja edellämme kaksi nuorta miestä polttaa tupakkaa. Yhtäkkiä toinen miehistä kääntyy ympäri ja sanoo meille: "Menkää vain edelle. En halua, että savu tulee vauvan päälle".

Ei tapahtuisi Suomessa. Ikinä.

Share

Kommentit

Karoliina/Pieniä juttuja pienokaisesta (Ei varmistettu) http://pieniajuttujapienokaisesta.blogspot.com

Mekin tällä hetkellä vauvan kanssa jenkeissä (San Francisco) ja samoja kokemuksia :)

Erona vaan se, että olen itse hämmästellyt kuinka vauvan kanssa liikkuessa Helsingissä(kin) tulee puhuttua enemmän tuntemattomille kuin "entisessä elämässä" koskaan! Olen ollut tosi yllättynyt siitä kuinka moni tuntematon ottaa kontaktia vauvaan ja kyselee hänestä. Meillä tosin vasta 2,5 kk mutta olen ollut liikkeellä joka päivä sairaalasta pääsyn jälkeen. Ehkä meille on vaan sattunut avoimempia tyyppejä vastaan kuin teille :)

Mutta oikeassa olet noissa kaikissa kyllä silti, kyllä täällä ENEMMÄN pätee nuo kuin Suomessa ;)

Liv
Päiväuniaika

Pitäiskö teidän muuttaa pois sieltä Helsingistä :D 

Kyllä meille jutellaan busseissa ja junissa, porukka pysähtyy kadulla kyselemään tyttären ikää tai kuulumisia, enkä mä ole koskaan käynyt ravintolassa lapsen kanssa tuntien itteäni tai lastani jotenkin epähalutuks. Siis en koskaan.

Te käytte väärissä paikoissa :D 

minä-tässä-hei
A modo mio

Olen kyllä ihan samoilla linjoilla Tommin kanssa. Tästä kirjoitti myös jokunen aika sitten Hesariin Madventures-Riku otsikolla: Suomessa vihataan lapsia. 

En tiedä, mistä se johtuu, että Suomessa monet ihmiset eivät osaa jotenkin olla luontevia lasten kanssa (etenkään miehet). Itselläni on yltiösosiaalinen poika, joka moikkaa kaikkia vastaantulevia kadulla. Monesti, varsinkin nuoret, ovat kuin häntä ei olisikaan. Tosi surullista tämä. 

Ollessamme pojan kanssa Italiassa käymässä, siellä kaikki pusuttelivat ja vilkuttelivat ja ottivat syliin. Eikä siellä edes ole tippauskulttiuria. Lapset vaan kerta kaikkiaan ovat jotenkin tärkeämpiä. 

Kanelibasilika

Tuota viimeisintä saisi minun puolestani Suomessa soveltaa aikuisiinkin! ;)

Liv
Päiväuniaika

Se oli muuten hyvä se Rantalan Rikun Hesarin kirjoitus! Ja pohjalla kytevä ajatus siitä, että jos me syrjitään lapsia kun ne on pieniä, miksi me odotetaan, ettei ne olis syrjäytyneitä kun ne kasvaa. 

 

Niin tai näin, mä väittäisin että suurimman osan ajasta "vika" on kuitenkin siinä aikuisessa. Me kun oltiin Espanjassa ja mulla oli huono päivä, ei kukaan tullut kadulla tai ravintolassa höpöttää meidän tytölle. Kun oli hyvä päivä, kaikki pysähtyi. Ihan samanlailla Suomessa. Niin että mä oon päätynyt sitten mielikuvaharjoittelemaan, että olisin aina ovesta astuessani hyvällä tuulella,- koska onhan se nyt tytöllekin kivempaa, kun ihmiset hymyilee meille ja juttelee niitä näitä. 
Sitä paitsi, jos itse on tuppisuuna eikä taatusti hymyile muille, ei voi odottaakaan, että muut hymyilis tai juttelis sulle. Tottakai muistaen, et sit on niitä ihmisiä, jotka ei vaan pidä lapsista. Nehän tunnistaa kaukaa, ne kattoo jo monen sadan metrin päästä, että apua lapsi, älä vaan koske hänen valkoiseen takkiin ym. :D Niille on ihan turha yrittää edes mennä juttelemaan, se on ihan sama mitä teet, eikä ne pidä teistä. Mut ne on oikeastaan aika harvassa, suur osa jaksaa edes hymyillä tai jutella pienelle hymyilevälle lapselle :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Ehkäpä tuollainen lapsivihamielisyys on enemmän vallalla siellä "isolla kirkolla" Helsingissä. Meillä täällä Pohjois-Suomessa en ole moiseen juurikaan törmännyt. Äkkiseltään ei tule yhtään tilannetta mieleen, mutta muistan kyllä vieläkin sen täti-ihmisen joka meitä aikoinaan ripitti Helsingin keskustassa raitiovaunussa, kun olimme esikoisemme kanssa kera matkarattaiden liikenteessä...

Vierailija (Ei varmistettu)

Mukava, että teillä on kivoja kokemuksia tästä nykyisestä kotimaastani! Tämä on sitä osaa Ameriikkaa, jonka haluaisin tuoda mukanani Suomeen, kun ensi kesänä sinne pysyvästi(?) takaisin palaamme. Toinen huomio on se, että lapset ovat täällä myös avoimempia ja kohteliaampia. Hyvät käytöstavat osataan!!!. Vähän jännittää, miten omat lapset sopeutuu Suomikultuuriin, kun ovat täällä kasvaneet. Huh.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minustakin amerikkalainen small talk on oikein jees. Vaikka se varsinaisesti ei tarkoita "mitään", tulee siitä kuitenkin molemmille osapuolille mukava mieli.

Helsingissä olen ollut suorastaan järkyttynyt, miten ihmiset tulevat ystävällisesti juttelemaan ja kyselemään vauvan ikää. Ihmiset aukovat oma-aloitteisesti ovia, auttavat rattaiden nostamisessa ratikkaan, kysyvät voivatko olla avuksi. Olen hämmästynyt etten ole kohdannut kertaakaan vihamielisyyttä. En edes silloin, kun ratikan vaunupaikka on ollut aivan täynnä vaunuja eivätkä ihmiset oikein päässeet kulkemaan sujuvasti. Jopa kurvin Alepassa kolmannen päiväkännin kaljakeissejä ostaneet nuoret miehet päästivät jonossa ensin "äiti-ihmisen". Ja tässä vaan esimerkit, mitkä tulevat näin heittämällä mieleen. Ilmeisesti liikumme täysin eri alueilla tai reitilleni ovat vaan osuneet ne ystävälliset ihmiset. Taikka en vain ole huomannut vihamielisiä katseita! Ainoastaan röökistä olen kanssasi samaa mieltä, vain omat tuttuni ovat huomioineet vauvan.

Museoista ei ole (vielä) kokemusta, se voikin olla sitten oma lukunsa. Pitääkin lähteä testaamaan!

Kiitos mielenkiintoisesta blogista, jossa on mielestäni hienosti laidasta laitaan eri aiheita! Varsinkin remonttisarjaa luin mielelläni, vaikkei aihe olekaan minulle läheinen eikä ajankohtainen. Todella mielenkiintoinen remppa ja lopputulos on upea!

Suklaamuffinssi

Tämä kohteliaisuus ja huomaavaisuus muualla kuin Suomessa pätee myös raskaanaoleviin. Itse olin aivan ällikällä lyöty vieraillessani Lontoossa n. 6kk:lla raskaana. Siellä asuva ystäväni totesi minulle heti matkan alussa, että älä sitten ihmettele kun ihmiset tarjoavat sulle istuintaan julkisissa. Olin ihan että "jeah right". Mutta tosiaan, jokaisessa metrossa/junassa/bussissa, missä en olisi muuten saanut istumapaikkaa,  joku nousi omalta paikaltaan ja tarjosi sitä minulle. Eräässä ruuhkaisessa junassa vieressäni seisonut nainen jopa kysyi,  haluanko että hän pyytää puolestani jonkun antamaan minulle paikkansa. Suomessa en koskaan tavannut vastaavaa. Saati että joku olisi auttanut vaikka painavan matkalaukun kanssa kentällä Suomessa, ehei. Tein paljon työmatkoja raskausaikana ja joka kerta sain yksin ähkiä käsimatkatavaroita hattuhyllylle koneessa. Tai ehkä se on sitten sitä perisuomalaista "ei puututa toisten ihmisten asioihin" :)

Vierailija (Ei varmistettu)

En ole koskaan törmännyt itse negatiiviseen suhtautumiseen lapsia kohtaan Suomessa. Omia lapsia ei vielä ole, mutta suhtaudun lapsiin positiivisesti ja sellaista vauvaa ei ole vielä tullut vastaan, jolle en olisi ehtinyt pikkasen lirkutella ja ihastella. Olen ravintola-alalla töissä ja huomioin kyllä aina lapsiperheet positiivisesti- ilman odotusta tipeistä! :)

Suomessa on kuitenkin paljon ihmisiä, joille tuntuvat kaikki muut ihmiset olevan häiriötekijöitä, ei vain lapset...

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on kyllä ainoastaan positiivisia kokemuksia vauvan (nyt 8 kk) kanssa liikkumisesta. Monet ihmiset hymyilee pojalle takaisin kaupassa tai sanoo jotain pientä, ja jos nyt ei kovin moni tule juttelemaan, niin en sitä kyllä itse edes kaipaa, kai se on sitä suomalaista sisäänpäinkääntyneisyyttä sitten ;) ja kaupoissa, ravintoloissa jne. on lähinnä vaan saanut parempaa palvelua (jo raskausaikana, esim. jos ostin jotain painavampaa kuten 15 kg koiranruokasäkin, myyjä toi sen autolle asti).

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei,

ihmettelen myös väitettä vihamielisestä suhtautumisesta lapsiin. Asiaa pitää pohtia oikeassa kontekstissa ja huomioida suhtautuminen elämään yleensä. Minusta Suomessa suhtaudutaan KAIKKEEN vähän (!) eri tavalla kuin jenkeissä - vertailepa vaikka suomalaista ja amerikkalaista palvelua ravintoloissa. Muuhun käyttäytymiseen nähden lapsiin suhtaudutaan minusta siis täysin johdonmukaisesti molemmissa maissa. Olisihan se outoa, jos täällä muuten kuljettaisiin perinteisen suomalaisesti tuppisuina, mutta vauvoille lirkuteltaisiin jatkuvasti. Se tietysti vähän kirpaisee, että vaikka itsestä oma vauva tuntuu maailman ihmeellisimmältä olennolta, kaikki muut eivät sitä näe :)
Olen samaa mieltä Livin kanssa siitä, että jos itse on avoin ja iloinen, myös vauva saa positiivista huomiota. Olen jopa viime aikoina hämmästynyt siitä, kuinka paljon pieni vauva voi ilostuttaa ympäristöä - jopa täällä Etelä-Helsingissä. Ja kyllä, jopa raitiovaunuissa ja ravintoloisssa! Eilen viimeksi nuorehko spurguporukka keskustassa tukki tien ja kun sanoin "anteeksi", kaikki väistivät ja yksi huusi "huomio, äiti ja lapsi, tehkää tietä!".

Kiitos blogistasi, tosi kiva lukea etenkin näitä matkatarinoita.

t. 8kk vauvan äiti Etele-Helsingistä

Vierailija (Ei varmistettu)

"Vihaaminen" on ehkä liian vahva sana, suomalaiset nyt ei vaan suurin osa ole sellaisia, että tullaan pusimaan ja lässyttämään vieraalle lapselle. -Totta puhuen nykäisisin itse lapseni varmaan kauemmas jos joku kadunmies suomessa tulisi ihan naama kiinni lässyttämään :D

Jos joku ei kertakaikkiaan hyväksy lapsia ulkomaailmassa, on kyseessä tietysti ongelma. Sen sijaan se, että joku ei ole luonnostaan mikään vauvakuumeinen lapsirakas hörhö, ei minusta saa olla paheksuttavaa. Kaikki ihmiset ei vaan ole mitenkään hirveän rakastuneita vauvoihin, ja miksi pitäisikään? Ihmisiähän ne lapsetkin vaan on, ja ei sitä ventovieraille aikuisillekaan mennä tässä maassa hirveän helposti höpisemään.

Vierailija (Ei varmistettu)

Parhaimmassa tapauksessa vieraiden purkauksista pääsee nauttimaan jo ennen lapsen syntymää. Eteen sattui nimittäin sellainenkin tapaus missä vieras mummeli kovaan ääneen haukkui raskaanaolevaa naista siitä, ettei tämä piilottanut kaikin keinoin mahaansa. Onhan se nyt irstasta kulkea maha pystyssä!

tee (Ei varmistettu)

Olen aivan samaa mieltä kahden viimeisimmän Vierailijan (10:58 ja 11:02) kanssa! Olen pitkään ihmetellyt tuota väitettä suomalaisesta "lapsivihasta" ja miettinyt, että mahtaako se sittenkin kummuta siitä toiveesta, että muukin maailma huomaisi miten juuri se oma eijariiittapetteri on kaikkein ihanin hellantelttunen ja söpöintä mitä on - ja kun eivät huomaakaan (= halua kiinnittää siihen lapseen sen enempää huomita kuin muihinkaan ihmisiin ylipäätään), niin vihaahan sen on pakko olla...

Anteeksi vaan, kaikilla eivät ne mammahormoonit hyrrää sillä tavoin, että panisivat ihmisen lässyttämään tuntemattomille (pienille) ihmisille.

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse ajattelin aluksi, että suomalaiset suhtautuvat yllättävänkin myönteisesti mukanani kulkevaan vauvaan, kunnes perhematkamme Itä-Eurooppaan lapsemme ollessa 9kk:n ikäinen muutti ajatuksiani aika tavalla... Siellä ihan jokainen vilkutti takaisin uuden taidon oppineelle pojallemme, ventovieraat halusivat ottaa hänestä kuvia, joku oli aina auttamassa metroon sekä aukomassa ovia ja ravintoloissa meille tarjottiin rauhallisia tiloja vaipanvaihtoon. Kotona huomiosta hullaantunut poika sitten jatkoi vastaantulijoille hymyilyä ja vilkuttelua, mutta lopetti sen aika äkkiä - Suomessa ehkä 1 20:sta vilkutti tai edes hymyili takaisin. Harvoin olemme törmänneet täällä kotimaassakaan mitenkään kovin vihamieliseen asenteeseen, enemmänkin on ollut sellainen olo, että lasten pitäisi olla näkymättömiä ja varsinkin äänettömiä.

Tuntuu, että lapsia ei täällä haluta osalliseksi yhteiskuntaan. Lasten pitäisi pysyä poissa tieltä häiritsemästä oikeaa "aikuisten maailmaa". Lasten kanssa on toki ok liikkua kodin ulkopuolella, kunhan käy juuri niissä lapsiystävällisissä ravintoloissa tai lastenkulttuuritapahtumissa. Ihan kuin lapsi olisi vähemmän ihminen kuin aikuinen.

Oi mutsi mutsi / Elsa (Ei varmistettu) http://oimutsimutsi.bellablogit.fi/

Joo, ainakin meidät on potkittu lapsen kanssa Ateneumista pihalle, ja myös kaverille kävi sama homma. Kirjoitin just vähän samasta aiheesta, kun olimme lentokoneessa. Sain aika pahan mielen, kun ihmiset lähinnä mulkoili meitä koko 6h matkan, lapsi aisti mun pelon ja itki puolet matkasta kumpaankin suuntaan 6h lennoilla. Apua oli hankala saada.

Joanna Palmén
Rönsy

Ymmärrän tän kaiken ja uskon lapsivihakokemukset ja niiden yleisyyden. Ja tuomitsen lapsivihan.

Kiinnostaisi kuitenkin kuulla, pienten lasten vanhemmat, että pystyttekö samastumaan siihen, että joskus hitusen ärsyttää, kun pieni suloinen lapsi metelöi ravintolassa tai kirjastossa tai vaikka ihan vaan bussissa just silloin, kun sitä ei millään kestäisi ja päätä särkee ja kaikki on huonosti. Siis että pidättekö sitä inhimillisesti ymmärrettävänä ärsyyntymisenä vai pitäisikö siitä tunteesta pyrkiä eroon? 

Tämä ei ole hyökkäys eikä vastalause vaan ihan vaan kysymys. 

Liv
Päiväuniaika

Joanna, tottakai pystytään. Vaikka ne olis omia lapsia, se ärsyttää meitä vanhempiakin välillä, etenkin turha kiukuttelu ja huuto/kiljuminen. Siis onhan se nyt ärsyttävää. Liian moni vaan unohtaa että lapset on lapsia ja niin ne välillä tekee, että ei ne vaikene vaikka vanhemmat miten haluais :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Suomalaisilla on se oma reviiri eikä täällä kukaan juttele aikuisillekaan. Harmi. Itse asiassa lapset ainoa asia joiden avulla suomalainenkin avautuu, näin uskaltaisin väittää.

Asun Helsingin keskustassa ja tänään ulkoillessani oikein kiinnitin huomiota asiaan. Kun raahasin rattaita portaita pitkin ohikulkeva nainen tuli auttamaan (vaikkei ollut edes tulossa portaikkoon), oven avasi nuori nainen (usein muuten oven avaajina nuoret miehet, tarkkailkaapa!) ja ratikasta poistuttuani vanhempi rouva totesi että kylläpä mieltä aina lämmittä kun näkee lapsen silmät ja juttelimme siinä kadulla hetken. Nämä siis tänään sattuneita.

On niitä turkispäälisiä rouviakin, joiden mielestä ratikkaan ei mahdu vaikka tilaa on...mutta niin kait kaikkialla.

Eräs mutsi (Ei varmistettu)

Mukava lukea noin kivasti menneestä reissusta. Se on selvä, että matka on saanut erityistä lisäarvoa juuri tuosta, että lapsen "ansiosta" ihmiset ovat lähestyneet, olleet positiivisia ja myönteisiä. Kyllähän sellaisesta jokainen äiti ja isä saa tosi hyvän mielen, sillä oma pikkuinen on itsellekin se suurin ja maailman keskeisin asia.

Minäkin lukeudun niihin, jotka eivät ihan jaa sitä ajatusta, että Suomessa suhtauduttaisiin erityisen vihamielisesti juuri lapsiin. Kuten yllä on jo useasti todettu, meillä suhtaudutaan ylipäätään kanssaihmisiin melko piittaamattomasti ja neutraalisti. Tämän tylsän ilmiön vihamielisyydeksi kutsuminen on liioittelua (toki yksittäistapaukset ovat asia erikseen), mutta ero tuollaisiin yleispositiivisiin käyttäytymiskulttuureihin on tietenkin Suomessa näkyvä. Kyllä se joskus tuntuu nuivalta palata matkalta tänne ja todeta että "ai niin, ei täällä pahemmin kukaan välitäkään siitä, että mäkin kuljen tässä kadulla" tms.

Mietin itse päivittäin työmatkoilla ja muuten kaupungilla (Helsingissä, akselilla Töölö-Kallio-ydinkeskusta) liikkuessani sitä, miten hämmästyttävän vähän ihmiset huomioivat toisia. Siis ihan normaalissa liikkumisessa. Ikään kuin ei tajuttaisi, että jäädään tukkeeksi johonkin suojateiden ja ovien eteen jne., ikään kuin muita ei olisi olemassakaan. Blogitekstissä mainittu tupakointi kadulla oli hyvä pointti: itse poltan joskus ratikkapysäkillä tupakan, ja itsestään selvää on, että tällaisessa toiminnassa pitää huomioida toiset, eli tupakoin pysäkin siinä äärilaidassa, josta tuuli vie savuni muualle kuin toisten päälle.

Tuossa joku kysyi, eivätkö pienten lasten vanhemmat kykene ymmärtämään sitä puolta, että pikkulasten korvia vihlova itku, muu metelöinti tai riehunta saattaa tosiaan, oikeasti, olla rasittavaa jos joutuu olemaan samassa tilassa (esim. liikennevälineessä, pahimpana lentokone jossa ei voi asiaa paeta edes vaihtamalla istuinpaikkaa). Kyllähän sekin pitää tietysti ymmärtää. On hämmästyttävää, kuinka yhtäkkisesti ihmiset omia lapsia saatuaan unohtavat entisen asenteensa eli sen, kuinka heitä itseään raivostutti "huutavat kakarat" joskus ennen. Oma lapseni oli pieni yli 10 vuotta sitten, mutta muistan kyllä ajan hyvin. Ulkomailla lapsen kanssa sai juuri blogissa kuvaillun kaltaista kivaa huomiota, täällä kotimaassa joutui enemmänkin olemaan tarkkana, ettei lapsi aiheuttanut ympäristölle häiriötä. Olimme tosin onnekkaita, sillä lapsi oli aina varsin aurinkoinen ja rauhallinen, ja vältyimme ikäviltä tilanteilta. Tosin kerran kun odottelimme Bulevardilla bussia ja noin 3-vuotias lapsemme ajan kuluksi potkiskeli kadun reunassa olevaa lumikasaa, tämä vandaalimainen toiminta sai paikalla seisoskelevan mummon ärtyneen sarkastisesti tokaisemaan meille piittaamattomille vanhemmille, kuinka "on hienoa, että pikku kullanmuru saa toteuttaa itseään täysin rajoituksetta". Meitä nauratti.

HelloAochi

Tommin kanssa tasan samaa mieltä! Itse en ole vauvan kanssa käynyt Amerikassa, mutta viime kesä vietettiin Kreikassa ja on se kohtelu kyllä niiiiiiiin erilaista. Jos lapsi itkee vaikka bussissa, Kreikassa suurin osa ihmisistä kysyy, mikä on hätänä ja yrittää auttaa - Suomessa pyydetään poistumaan bussista, tai vähintään tungetaan sormet korviin.

Ne ihmiset, jotka väittävät, ettei näin ole, eivät vain halua myöntää, että monet suomalaiset haluaisivat oikeasti asua yksin keskellä metsää.

N.A. (Ei varmistettu)

Kuten joku muukin jo mainitsi, on koko jenkkien yleinen meininki ja sosiaalisettaidot ihan omaa luokkaa. Meillä on nyt vaan - no nuivempaa.
En kuitenkaan allekirjoita Hki:n väen nihkeää suhtautumista lapsiin. Asutaan ns.ytimessä ja muksuja kaksi, ovat aina mukana ja käyttäytyvät- no vaihtelevasti. Lähtökohtaisesti suhtautuminen on ollut aina hyvää&kiinnostunutta niin kaupungilla, kuin ravintoloissa. Lapset, kuten koko perhe, on suht ulospäinsuuntautuneita ja reipasta&puheliasta sakkia. Toki heille on paukutettu käytöstapoja, mutta jo ihan vauvana kaikki meni mainiosti, mitä nyt nuoremmalla oli järkyttävä falsettikiekaisu, joka ymmärrettävästi aiheutti toisinaan sydämentykytyksiä kaikille.

Muistan, kun reilu 8 vuotta sitten kävimme esikoisen kanssa viikoittain ulkona syömässä, ei muita natiaisa ollut paljoa liikkeellä. Nyt olen ilokseni huomannut lasten määrän kasvun muissakin keskustan ravintoloissa. Ja kun aikoinaan sen aikaisessa vakkari paikassa Viassa tultiin ekaa kertaa nyytin kanssa syömään, tuli kaikki vakkaritarjoilijat moikkaamaan, onnittelemaan ja ihastelemaan uutta "asiakasta".

Summa summarum, ollaan vähän mörököllejä täällä pohjolassa kyllä, mutta kun lähtee liikkeelle pyytelemättä anteeksi olemassa oloaan , ilman etukäteisasennette ja kaikista urpoista hermostunutta, asiat kyllä sujuu. Olen itse vuoden NYC asuneena, toki ilman muksuja, törmännyt myös niihin ei niin kohteliaisiin ja mukaviinkin.

Kanelibasilika

Hihii, Hello Aochi, pakko kommentoida että tuossa kommenttisi lopussahan kyseessä ei ole lasten vihaamiseen mitenkään liittyvä asia vaan nimenomaan se, että aika iso osa suomalaisista tosiaan pitäisi "erakkoelämästä" ;)

Itse en koskaan ikinä mene lepertelemään vieraille lapsille (enkä koiranpennuillekaan), tutuille lapsille ehkä joskus harvoin. Sen sijaan kyllä aina autan ja hymyilen ja vilkuttelen vastaan jne. Minut varmasti lasketaan tuohon lapsivihaajien joukkoon, vaikken millään lailla vihamielisesti käyttäydykään.

HelloAochi

No joo, ehkä suomalaiset on enemmänkin ihmisvihaajia kuin erityisesti lapsivihaajia. 

Mulle on oikeasti bussissa sanottu, että vie se huutava pentu ulos ja heti. Eli tuskinpa sinua lapsivihaajaksi lasketaan, kun niitä ihan oikeastikin on.

Perhe Koossa

Meillä täällä Pirkanmaalla ainakin suhtaudutaan mielestäni ihanasti vauvoihin! En ole vielä kertaakaan matkustanut bussissa ilman, että edes yksi ihminen tulisi ihailemaan Manducassa kiikkuvaa vauvaa. Ravintolassa olemme saaneet aina hymyjä ja positiivista suhtautumista. Viime viikolla valokuvanäyttelyssä vahtimestari tuli erikseen ihailemaan riemusta kiljuvaa vauvaa. Ja useammin kuin kerran joku on siirtynyt tupakoimaan kauemmaksi kun olen tullut paikalle vauvan kanssa.

Kyllä täälläkin siis osataan! :)

Emmuli (Ei varmistettu)

Allekirjoitan myös tuon suomalaisten lapsivihan. Suomalaiseen kulttuuriin ei toki smalltalk kuulu, ainakaan amerikkalaisessa mittakaavassa, enkä siitä niin itse välitäkään.
Mutta se on aivan käsittämätöntä, että varsinkaan pienen lapsen kanssa ei joidenkin mielestä saisi liikkua julkisilla paikoilla ollenkaan! Lapsista puhutaan kuin jostain tuntemattomasta uhasta ja vieraasta lajista.
Kyllä maailmaan melua mahtuu, ja jos pienen lapsen ääntely ihan hirveästi jossain häiritsee, kannattaa kenties harkita kotona pysymistä ja vihanhallinta-kurssia.
En siis todellakaan vaadi että kaikkien tulisi pitää lapsista, mutta jokainen ärsyyntyjä voisi kenties miettiä, miksi hänellä olisi suurempi oikeus käydä esim. ravintolassa kuin lapsella ja hänen vanhemmillaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei!

Nyt kun olen useamman vuoden liikkunut lapsen/lasten kanssa Suomessa ja ulkomailla, voin sanoa, että kyllä minun mielestäni kirjoituksessasi perää on. Meillähän on täällä vanhastaan pidetty ohjenuorana sitä, että "lasten tulee näkyä mutta ei kuulua". Muutoinkin lapsen asema erillisenä yksilönään on melko uusi asia, aikaisemmin lapsen ajatuksille ja tahdolle ei juurikaan annettu merkitystä. Muutos ei kaikille ole helppoa!

Mutta kyllä valitettavasti on niinkin, kuten joku jo aiemmin kommentoi, että tämä piittaamattomuus, kyvyttömyys ottaa toiset huomioon ja yleinen happamuus liittyy kyllä täällä Suomessa moneen muuhunkin toimintaan. Tähän voi listat kaikenlaista, mihin olen itse kiinnittänyt huomiota: Päästetäänkö jalankulkijat kadun yli? Päästetäänkö toinen autoilija sujuvasti vaihtamaan kaistaa? Vastataanko tervehdykseen? Pidetäänkö toiselle ovea auki? Autetaanko rattaiden/rollaattorin kanssa kulkevaa? Annetaanko istumapaikka? Ovatko tarjoilijat ystävällisiä?Kysytäänkö, tarvitseeko toinen apua? Tervehditäänkö rappukäytävässä? Hymyilläänkö?

Joo, tottakai. Välillä. Mutta vähän yleistäen totean, että meillä tuntuu täällä kuvio valitettavasti olevan niinpäin, että mukava positiivinen käytös on ennemmin poikkeus kuin sääntö.

T:Johanna

Vierailija (Ei varmistettu)

Totta kai Suomi vaikuttaa vihamieliseltä, jos asenne on sellainen körttiläisenperusnegatiivinen, mitä tässä blogissa saanut useasti todistaa. Ei tämä blogi ole oikein muuna profiloitunut kuin ainaisena valittamisena siitä, miten inhottavia, lapsivihaisia koko maailma on täynnä.

nuori mies (Ei varmistettu)

Kiinnostava keskustelu. Asun helsingissä ja oon lapseton 25-v. mies. Mä kyllä aina hymyilen tai vilkutan lapselle takaisin, ja muutamia kertoja oon leikkinyt metrossa tuntemattoman lapsen kanssa vaivihkaa sellaista kasvot piiloon/kasvot näkyviin -leikkiä, kukkuuleikkiä, no tiedätte. Mutta vaivihkaa siks, että oon aina ajatellut, että jos lapsen vanhempi huomaisi niin se varmasti paheksuisi sitä mitä mä teen! Että otan pyytämättä ja lupaa kysymättä kontaktia sen lapseen. Jopa lapselle hymyilyn ja lapsen puuhien seuraamisen kanssa olen jotenkin varovainen, kun mietin että ehkä lapsen vanhempi kokee sen jotenkin tunkeilevana tai uhkaavana. En ole ikinä uskaltanut alkaa jutella pienelle lapselle oma-aloitteisesti. HelloAochi kirjoitti, että "jos lapsi itkee vaikka bussissa, Kreikassa suurin osa ihmisistä kysyy, mikä on hätänä ja yrittää auttaa" - mun välillä tekisi mieli tehdä näin, mutta olen aina ajatellut että se tulkittaisiin törkeänä puuttumisena toisten asioihin, ei suinkaan lapsiystävällisyytenä. Tiivistäen, toimisin mieluusti tavalla jota täällä kuvataan ulkomaiseksi lapsiystävällisyydeksi, mutta oon aina ajatellut että se on jotenkin epäsopivaa ja tunkeilevaa.

Mustikkamufinssi (Ei varmistettu)

Tulin kirjoittamaan saman kuin Suklaamuffissi. Palasin juuri Lontoon reissulta (rv 30) ja siellä herrasmiehet pomppi metrossa kilpaa ylös antamaan minulle istumapaikkaa. Kun sitten lentokentältä matkustin Rautatieasemalle ja menin matkatavaroineni ratikkaan, ei kukaan reagoi mitenkään - paitsi että kun ihan vieressäni istunut henkilö poistui ratikasta niin hänen vierustoverinsa (n 60 v mies) valloitti itselleen myös tuon vapautuneen penkin.

maij (Ei varmistettu)

Vierailija (klo 14:24), pata kattilaa soimaa tuolla peruskerettiläisellä negatiivisuudella. Melko valikoivasti täytyy tätä blogia lukea jos tuollaisen näkemyksen tästä voi muodostaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos aktiivisesta ja "lapsellisin" silmin kantaaottavasta blogista!

Olen samaa mieltä yleisesti siitä, että NY:ssa ihmiset ottavat kanssaihmiset kaupungilla paremmin huomioon. Katsotaan silmiin, tervehditään, väistetään, pyydetään anteeksi jos törmätään jne. Suomessa kohteliaisuudetkin ovat eleettömämpiä, hiljaisia eikä niistä osata myöskään kiittää samoin kuin muualla osataan. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota, jos joku on kohtelias, mielestäni siitä pitää myös osata asiallisesti kiittää!

Tupakoinnista: Olen myös lapsellinen, ja tupakointikäyttäytymiseni on vauvan tulon jälkeen muuttunut (entistäkin) huomioivammaksi. Mielestäni Suomessa ollaan jo aika tiukkoja jopa ulkotupakoinnin suhteen, ja suurin osa tupakoijistakin (ainakin omassa kaveripiirissäni) huomioi myös toiset ei-tupakoivat-ihmiset, niin ravintolassa kuin kaupungillakin.

Jos huomaan vaunujen / kantorepun kanssa liikkuvan vanhemman vieressäni kaupungilla, en silti "ilmoita" meneväni kauemmas, vaan väistyisin sivuun enkä tekisi siitä sen suurempaa numeroa.

Hyvää jatko blogittelulle ja aurinkoista kevään odotusta!

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei sitä kovin paljon tarvitse lukea vauvapostauksia tästä blogista, se negatiivisuus nousee ihan itsestään sieltä. Olisihan se kiva, jos ne eivät alituiseen muuttuisi vertaistukiryhmäkokoontumisiksi tällaisille nurkkakuntaisille mammablogaajille, jotka itkevät, miten ihmisvihaiset typerykset eivät nyt heistä tai heidän lapsistaan pidä. Typeriä on koko maailman sivu täynnä, on jotenkin vielä typerämpää aina valittaa näistä säännöllisin väliajoin.

Vai onko tämä joku säännöllinenkin tapa täällä?

HelloAochi

Hehe, hassu tuo viimeinen kommentti - vieläkö joku kehtaa väittää, etteivät suomalaiset ole ihmisvihaajia ja mörököllejä?

Matkalaukkupsykologi (Ei varmistettu)

Minulla ei ole lapsia, mutta koska olen tällä hetkellä itsekin ulkomailla, tekee mieli kommentoida. Ja onhan jokainen meistä ollut joskus lapsi, joten siinä mielessä on asiasta kokemusta.

Minusta suomalaiset eivät ole sen enempää lapsenvihaajia kuin aikuistenkaan tai vaikka mummojen vihaajia, tai ovat sitten kaikkea samassa määrin. Ajattelen, kuten joku täällä jo kirjoittikin, että ongelma on se, että suomalaiset eivät osaa luontevasti tai hyväksyvästi tai ennakkoluulottomasti kohdata toista ihmistä. Pienen helpotuksen siihen toisen ihmisen kohtaamiseen voi tuoda, jopa Suomessa, nimenomaan lapsi tai esimerkiksi soma lemmikkieläin. Ja varmasti ulkomailla, joissa siis toisen ihmisen kohtaaminen hississä, rappukäytävässä tai kadulla on moninverroin luontevampaa, eli tuntemattomatkin ihmiset saattavat jopa lipsauttaa hymyillä toisilleen, on se lapsen tai vaikka sen lemmikkikoiran seurassa vielä helpompaa.
Toki on olemassa suomalaisia, jotka ovat ulospäinsuuntauneita, mutta jotenkin monien heidänkin tapauksessaan tuntuu siltä kuin olisi joku takakireä "mä olen niin hauska ja ulospäinsuuntaunut maailmaa nähnyt erilainen suomalainen, etkös tajua!" -asenne jäänyt päälle.

En tarkoita kirjoittaa tätä kriittisesti tai suomalaisia mollaavasti, tai ainakaan sanoa että itse olisin jotenkin parempi. Olen itsekin ujo suomalainen eikä toisen ihmisen kohtaaminen ole minulle aina erityisen luontevaa. Mutta silti koen että tässä suhteessa suomalainen ilmapiiri ei ole terveellinen, meille ujoille ja sisäänlämpiäville suomalaiselle. Ja myönnettäköön, että tässä kohtaa tullaan siihen lapsuusvaiheeseen, josta se kaikki tietenkin alkaa, nimitettiin sitä sitten lapsivihaksi tai ei, mutta minusta se vain ei pyshädy siihen lapsuuteen vaan jatkuu sen jälkeenkin.

Tämä seuraava asiaa mielestäni tukeva esimerkki ei nyt liity lapseen vaan mummoihin: Istuin kerran junassa Pariisista Nizzaan ja juna oli lähestymässä seuraavaa asemaa jolloin eräs vanhempi ranskalaisleidi alkoi hilata matkalaukkuaan junan ahdasta käytävää pitkin hankalan oloisesti, minä suomalaisena tuppisuuna vain katselin että kuinkahan tuo oikein sujuu, mutta kauan ei tarvinnut seurata kun samassa hetkessä kaksi vaunussa istuvaa nuorta ranskalaismiestä reagoivat asiaan ponnahtamalla pystyyn ja sanomalla "Madame" sen merkiksi, että voivatko olla avuksi. Kyllähän vastaavaa Suomessakin voi tapahtua, mutta silloin kyseessä on todennäköisemmin jo keski-iän ylittänyt elämää nähnyt herra tai rouva, mutta epätodennäköisemmin kaveriporukassa istuva 20-25 vuotias nuorimies.

Tällä hetkellä asun tilapäisesti Tansaniassa, Itä-Afrikassa, ja täällä jos jossain osataan tuntematon kohdata, ja suomalainen ujopiimä ei tiedä miten olla mukissaan luontevasti. Täällä nimittäin huudellaan jatkuvasti jos jonkinmoisia tervehdyksiä useammankin metrin päästä, ja mielellään testaillaan osaako ulkomaalainen vastata niihin oikein, sillä harvaan tervehdykseen kuuluu vastata samalla tavalla kuin itse tervehdys kuuluu. Ja paikalliset saattavat itse jäädä nimenomaan tervehtimään toisiaan useaksi minuutiksi, tai sitten vain jatkavat matkaansa ja huutelevat toisilleen tervehdyksiin kuuluvia fraaseja kunnes toinen on jo sen verran kaukana ettei ääni enää kanna. Täällä ei myöskään emmitä tarjota apua tuntemattomalle, jos nimittäin istut täkäläisessä bussissa, eli täyteen tupatussa hiacessa, ja satut istumaan pahnan pohjimmaisena ja kun tulee vuorosi hypätä bussista ulos ja yrität saada äänesi kuuluviin huutaa swahiliksi, että "päästäkää ulos", eivät kanssa matkustajat epäröi yhtyä kanssasi kuoroon huutamaan kunnes rahastaja on kuullut viestin ja bussi pysähtyy oikealla pysäkillä. Täällä ei siis tosiaankaan tarvita nappeja joista painaa kun halutaan bussista ulos, sillähän onhan meillä ihmisillä suu jolla antaa äänimerkki.

Tässä nyt mainitsin joitakin esimerkkejä ja havaintoja joita itse olen tehnyt oleillessani ulkomailla. Pidän itse paljon Suomesta ja suomalaisistakin, mutta silti koen, ja olen samaa mieltä blogin kirjoittajan kanssa, että jokin meidän kulttuurissamme on tässä suhteeessa pielessä. Vaikkakaan itse en kutsu sitä nimellä lapsiviha, vaan toisen ihmisen kohtaamisen traumaksi joka seuraa meitä lapsuudesta vanhuuteen.

tee (Ei varmistettu)

Kanelibasilika ja Nuori mies, jaan näkemyksenne! Kyllä minäkin hymyilen ja vilkutan lapsille, jos he kontaktia ohimennen yrittävät kaupungilla liikkuessa ottaa, kuten juttelen ja hymyilen myös samaa yrittäville aikuisille. Ja tervehdin naapureitani ja tarjoan apuani sitä tarvitseville, riippumatta oliko kyseessä äitihenkilö rattaineen vai joku muu avuntarpeessa oleva. Poikkeuksetta. Niin tekee jokainen normikäytöksinen ja kohtelias ihminen. Mutta asiahan ei liity mitenkään juuri lapsiin, vaan käytöstapoihin. Kuten aiemmin jo kirjoitin, en ole kiinnostunut lässyttämään ihan järestään jokaiselle vastaan tulevalle vauvalle, kuten en aikuisellekaan (-ehkä juuri koska olen niiiiiiiiiin suomalainen!), mutta sitä ei kyllä järkevästi ajatteleva ihminen millään voi tulkita lapsivihaksi tai ihmisvihaksi ylipäätään.

Sitä paitsi, monessa yhteydessä olen kuullut myös ihmisten saavan "näpeilleen" yrityksestä jutella vieraille lapsille tai auttaa näitä (esim. neuvomalla eksyneen oloista lasta kauppakeskuksessa), asia mitä myös Nuori mies tuolla aiemmin kirjoitti pelkäävänsä. Äkkiä on tullut se vihainen äippä riuhtaisemaan lapsen pois "perverssin ahdistelijan" kynsistä.

Emilia Pyykkönen
Kuplia

Juurikin näin. Palattuani viimeksi Los Angelesista, kirjoitin, että asioin mieluummin vaikka sitten ns. tekopirteiden kuin mörököllien kanssa. Lasten kanssa tai ilman. Ja että Amerikassakin on puolensa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lisäys tuohon klo 15:00 postaamaani kommenttiin:

Ehkä suurin muuttuja olemmekin me kaikki: Kun luistelemme rakkaan kotikaupunkimme aina remontissa olevan keskustan läpi vaunut sohjossa tökkien, ei ole kauhean ruusuiset ajatukset mielessä. Sitä huomaa helposti kaikkea ikävää ja negatiivista mitä ympärillä tapahtuu. Ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Sitten kun päästään ulkomaille aurinkoon, lomalle, pois täältä kylmästä Pohjolasta, sitten on kaikki hienosti ja ihanasti: Ihmiset ovat aurinkoisia, ilma on aurinkoinen, kaikki on niin ihanaa ja aurinkoista! Kun matkalta palaa takaisin kylmään ja märkään, on taas armoton debis päällä ja kontrasti siihen vasta koettuun kaikkeen ihanaan ja aurinkoiseen on suurimmillaan.

Summa summarum: Esi-isämme ovat olleet idiootteja ja hanurista tulleessaan tänne, mutta yritetäänpäs ihan itse tehdä tästä maasta pikkuisen mukavampi. Aloitetaan itsestämme!

Vierailija (Ei varmistettu)

No musta kyllä tuntuu että täällä vihataan ääntä kuin ääntä. Ei aikuinenkaan saa kuulua, miksi lapsi sitten?

Bussissa itkevä lapsi nostaa verenpaineet kaakkoon jos on pitkäänjatkuvaa itkua, mutta eipä kukaan jaksa kuunnella kovaan ääneen puhelimeen huutavaa aikuistakaan, tai kännissä oleviä ääliöitä mm. jotka ovat usein kovassa äänessä koko matkan. Suomalaiset nyt vaan tahtoo istua ja olla hiljaa paikallaan, kiinnittämättä sen enempää huomiota kanssaoleviin.

Sama koskee ihan missä vaan julkisessa paikassa oloa. en ymmärrä miksi se on niin kamalaa jos ihmiset eivät kestä lapsen huutoa. Nätisti olevat lapset sitten taas ovat neutraaleja. eihän niitä välttämättä huomaakaan. Ja kyllä. Olen ollut lentokoneessa missä yksi äidin kullannnuppu huusi lähes koko matkan. ei siinä paljon tee mieli kysellä "Mikä lasta vaivaa, voi voi" ;)

Ja meillä on lapsi. Joka saa näkyä. ja saa kuulua. mutta positiivisesti. Ja on aivan yksi lysti mitä mieltä ylipäätään muut hänestä missään on. Hän on meidän lapsi. ei koko maailman tarvitsekaan hänestä kiinnostua.

Tommi K
Isyyspakkaus

Huikean paljon kommentteja sekä puolesta että vastaan. Kiitos niistä! Jutun tarkoitus olikin herättää tunteita, varsinkin näin vahvasti kärjistettynä, ja minusta on hienoa kuulla, että monilla on täysin päinvastaisia kokemuksia!

Lapsivihamielisyys on vahva termi, mutta ei ole lainkaan tavatonta kuulla, miten joku todella kertoo, että ei pidä lapsista. Olen tämän blogin kautta saanut kuulla myös, miten ärsyttävää on, kun vanhemmat tukkivat kaupan käytävät lastenvaunuilla. Tai miten joku on oikeasti ohjattu ulos Ateneumista, kun lapsi on kiljahdellut. Täytyy myöntää, että yhtä avoimeen vihamielisyyteen emme ole itse kertaakaan törmänneet Helsingissä liikkuessamme. Lapsivapaat matkat ja hotellit kuulostavat myös edelleen melko erikoisilta, ja vielä erikoisemmalta kuulostaa, että niitä puolustelevat erityisesti ihmiset, joilla itsellään on lapsia.

 

En todellakaan halua asettua muiden yläpuolella tai antaa ymmärtää, että olisin sen kiinnostuneempi vieraista lapsista kuin muutkaan. Suomalaisen kulttuurin kasvattina osaan valita paikkani metrossakin niin, ettei minun tarvitse edes istua kenenkään muun vieressä saati ottaa kontakia heihin.

Välinpitämättömyys on todella osuva termi. Meillä kuuluu huolehtia omista asioistaan ja olla häiritsemättä muita. Ja se todella pätee muihinkin kuin lapsiin.

Yksi jännä havainto on, että koira toimii melkoisena jäänmurtajana myös Suomessa ja saa vieraatkin ihmiset puhumaan. Vaikka on niitäkin, joilla on tarve sanoa: "Onpa ruma", useampi tulee ihastelemaan sitä. Koiramme on karvaton.

Onhan meilläkin tietysti paljon hyvin positiivisia kokemuksia myös Suomesta. Erityisesti kantorepun käyttäminen on saanut ihmisiä ottamaan kontaktia, toki usein hämmästelevään sävyyn: "Eikö sille tule kylmä?" Ne, jotka ovat lukeneet tätä blogia aiemminkin, ovat lukeneet myös useammista hyvin onnistuneista ravintolakäynneistä.

Tämä kirjoitus ei todellaan ole tarkoitettu luettavaksi niin, että meidät pitäisi nostaa muiden yläpuolelle tai huomioida jotenkin erityisesti siksi, että meillä on lapsi. Päinvastoin: mehän yritämme leikkiä, että voimme jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mutta kyllähän tämä paikallinen ystävällisyys tuntuu aika kivalta.

Vierailija (Ei varmistettu)

HelloAochi; jos tämän blogin kommentteja on uskominen, mammablogaajathan ovat etunenässä näyttämässä muille merkkiä. Jatkakaa samaan malliin!

Välinpitämättömyyttä harrastetaan kaikkiin suuntiin, jotkut ovat vain sen verran idiootteja, etteivät osaa pitää suutansa kiinni asiasta. Olisiko kuitenkin parempi paikan päällä antaa asianomaisille läksytys kuin tulla internetin ihmemaailmaan joukolla kyräilemään, kun oli niin pottumaista sakkia metrossa?

__Vierailija (Ei varmistettu)

Kyllä meille ainakin Helsingissä (jossa asutaan) ollaan todella ystävällisiä, jutellaan, avataan ovia, autetaan vaunujen kanssa, ihastellaan vauvaa kantorepussa jne... Etten ole ainakaan itse törmännyt mihinkään epäystävällisyyteen, ehkä en ole vaan huomannu jos on vauva-vihamielisiä ihmisiä tullu vastaan..

Itsekin Yhdysvalloissa vieraillut (Ei varmistettu)

Minusta kyse ei ole niinkään siitä, että Suomessa oltaisiin varsinaisesti vihamielisiä, pääosin hyvää ja kohteliasta suhtautumista olen saanut niin Helsingissä kuin synnyinkaupungissani Pohjanmaalla. Ero tulee siinä, miten ylipäänsä suhtaudutaan kasvattamiseen ja lastensaantiin.

Mieheni työkuvioiden vuoksi vietimme 3 kk Yhdysvalloissa poikamme ollessa 7 viikkoa vanha (kuulostaa hurjemmalta kuin oli :)) ja kokemukseni ovat hyvin samanlaisia kuin Tommilla. En itsekään pitänyt Suomea mitenkään lapsinuivana maana, enkä pidä nykyäänkään, mutta ero Yhdysvaltoihin oli todella huima! Siellä lastenkasvatus oli jotenkin yhteisöllisempi asia. Ensinnäkin lapsia oli enemmän, ei ollut mitenkään epätavallista, että perheessä oli 3-4 lasta. Toisekseen hyviä käytöstapoja arvostetaan todella korkealle eli vaikka se huutava lapsi ärsyttäisi kuinka, sitä tulee sietää kohteliaasti, koska lapset nyt joskus huutavat.

Suurin ero näkyi mielestäni tilanteissa, joissa lapsi käyttäytyi niin sanotusti muita häiritsevästi. Vauvamme itku sai osakseen myötätuntoisia ja tsemppaavia katseita, eikä ollenkaa sellaista tuhahtelua kuin Suomessa. Toisekseen vieraanamme olleen suomalaisen pariskunnan 2,5 v. lapsi sai järkyttävän uhmakohtauksen kaupassa, huusi, itki ja raivosi. Siis sellaisen, josta Suomessa saa osakseen vähintään pahoja katseita ellei jopa suoranaista kommentointia. Yhdysvalloissa siinäkin tilanteessa muut ihmiset huikkasivat I feel you sister! Ja don't give up! -tyyppisiä tsemppaavia kommentteja. Siellä katsottiin hyvällä, että uskalsi kasvattaa lastaan. Muutenkin kasvatus on enemmän koko yhteisön juttu, vaikka muuten individualistinen maa onkin. Esim koulussa myös vanhemmat joutuvat puhutteluun, jos lapsi on käyttäytynyt epäsopivasti.

Tiivistetysti ero tulee siitä, että Yhdysvalloissa lapset ovat sallitumpia julkisessa tilassa. Ja koska lapset ovat sallittuja ja kulkevat mukana, oppivat he myös käyttäytymään ihmisten ilmoilla hyvin. Harvemmin siellä todisti samanlaisia kauhukakara-tilanteita ravintoloissa ym. kuin mitä Suomessa näkee hyvinkin usein. Mutta miten voimme edes olettaa lastemme osaavan käyttäytyä ravintoloissa, jos he eivät ole sinne koskaan tervetulleita? Yhdysvalloissa koko suku vauvasta vaariin söi ravintolassa ainakin kerran viikossa.

En edelleenlään pidä Suomea niinkään vihamielisenä, mutta välinpitämättömänä kylläkin. Ja on totta, että se kumpuaa perusluonteestamme. Mutta sen sanon, että äitinä oleminen oli paljon helpompaa rapakon takana. Siellä sain jatkuvasti positiivista palautetta ja kannustavia katseita. Täällä harva vilkuttaa pojallemme takaisin.

Omenainen

Tuosta Kreikan- kommentista pitää todeta Kreikassa ja Suomessa asuvana, että lapsettomana siellä kohtaamani lapsirakkaus voi olla myös aika ahdistavaa. Toki se on turistista ihanaa, kun vauvaa taputellaan ja kysellään. Mutta mentyäni naimisiin, ja jo sitä ennen, naapurini taputti vatsaani joka kerran kun näimme, ja kysyi, että jokos niitä lapsia on tulossa. Muutaman kerran tietysti tämä on ihan okei, ja siihen vastaa ystävällisesti että ei todellakaan ole, taputtaa ehkä mummoa hyväntahtoisesti olalle, mutta kun sama toistuu toistakymmentä kertaa se on raivostuttavaa.

 

Hieman sama minusta on Jenkeistä siellä jonkun verran työn puolesta matkustaneena - kulttuurin  tyyli on sentimentaalinen ja varmasti hivelee itsetuntoa mutta voin vakuuttaa että ylitunteellisuus alkaa ärsyttää ajan kanssa Suomessa kasvanutta. Kreikassa kulttuuri on tunteellinen, Suomessa tunteet ovat edelleen sosiaalisesti katsoen jollakin tapaa heikkous. Se mistä tämä johtuu onkin sitten eri asia. Kulttuureissa on eroja, mutta mielestäni suomalainen hienotunteisuus voi olla myös hyvä kokemus.

Ainakin silloin se on helpottavaa, kun sitä sentimentaalisuutta saa osakseen useamman annoksen vuodessa.

HelloAochi

En ole siis turisti, vaan puoliksi kreikkalainen :) Enkä itse koe sitä lainkaan ahdistavana, mutta suomalaisen jurouden kyllä.

HelloAochi

Ps. Äitini käski kertoa, että kyllä siihen tunkeilevaan ja tunteelliseen kulttuuriin kuulemma tottuu, eikä hän enää muuttaisi Suomeen mistään hinnasta ;)

Lahden takaa (Ei varmistettu)

Itse en kiinnittänyt kyseiseen asiaan mitään huomiota Suomessa asuessani, eikä siinä ollut mielestäni mitään ihmeellistä, ettei naapuri vastaa tervehdykseen, vaan kääntää katseensa muualle ohikulkiessaan.

Vuosi sitten muutimme Ruotsiin ja vastassa oli melkoinen (ja odottamaton) kulttuurishokki - yleisessä ihmisystävällisyydessä (en siis rajaisi vain lapsiin, vaikka lapsellinen olenkin) on siis melko suuri ero jo tämän pienenkin lätäkön toisella puolella. Todella silmiä avaavaa. Lisäksi vanha amerikkalainen tuttumme oli viime kesänä käymässä perheineen Suomessa ja otti hieman tyrmistyneenä esille tämän samaisen asian.

Henkilökohtaisesti minua harmittaa eniten se, miten tällainen kulttuuri on meissä suomalaisissa niin syvällä - tahallaan tai edes tietoisesti meistä tuskin monikaan sellaista ilmapiiriä viljelee. Jos/kun palaan Suomeen, aion toimia/käyttäytyä eri tavalla. Ainakin hetken. Ennenkuin alistun taas takaisin siihen samaan vanhaan ruotuun.

Vierailija (Ei varmistettu)

Meksikolainen vaihto-oppilas sen sijaan ihmetteli, miten Helsingissä näkyy niin paljon pieniä lapsia vanhempiensa kanssa. Hän juuri kehui suomalaisten suhtautumista lapsiin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minuakin kiinnostaisi kuulla vastauksia liittyen tuohon Joannan esittämään kysymykseen ja ylipäänsä kuulla lisää vanhemmuuden myötä tapahtuvasta asennemuutoksesta. En hyväksy lapsivihaa (sen paremmin kuin ihmisvihaa noin yleensä, koettu on kun oma naama pännii kanssamatkustajaa ratikassa), mutta oma suhtautumiseni tuntemattomiin lapsiin on aika lailla välinpitämätöntä. Toisinaan saatan väännellä naamaani pikkulasta ilahduttaakseni, mutta useimmiten syvennyn omiin ajatuksiini liikkuessani paikasta toiseen. Jos en siis huokaile myötuntoisesti itkupotkuraivarien sattuessa tai aloita keskustelua kantorepusta/tutista/vauvan ulkonäöstä/naurusta jne., tekeekö se minusta kylmän omaan napaani tuijottajan? Vaikka en myöskään mitenkään tuhahtele, koska samassa tilassa kanssani on lapsi? Onko (tuoreiden) vanhempien joskus hankala asettua esimerkiksi entisen, lapsettoman minänsä saappaisiin? Sillä siltä se joskus hieman vaikuttaa, ainakin oman lähipiirini juttujen perusteella.

Pages

Kommentoi