Anteeksi, en halua savustaa vauvaanne

Ero amerikkalaisten ja suomalaisten suhtautumisessa lapsiin on huikea. Kun olemme kulkeneet ympäri New Yorkia kantorepun kanssa nyt puolitoista viikkoa, olemme ottaneet enemmän kontaktia ohikulkijoihin kuin edellisen kahdeksan kuukauden aikana Helsingissä yhteensä. Hyvässä mielessä.

img_5746.jpg

Olen aiemminkin väittänyt, että Suomessa lapsiin suhtaudutaan jotenkin vihamielisesti, ja kyllä ainakin täällä NYC:issä tuntuu olevan aivan toisenlainen asenne lapsia kohtaan.

En halua kertoa tätä kyllä-täällä-suuressa-maailmassa-kaikki-on-paremmin-sävyyn, vaan enemmänkin jatkaa aiemmin aloittamaani ihmettelyä siitä, miksi meidän kulttuurissamme lapset ovat häiriötekijöitä ja jotenkin tiellä. Suomessahan lasten kanssa kuuluisi pysyä kotona, ja jos nyt johonkin on pakko lähteä, kuuluu käydä niin sanotuissa perheravintoloissa.

Perusteluiksi esitetään sitä, että kaikkien ei tarvitse pitää lapsista ja meidän vanhempina kuuluisi kunnioittaa sitä, että kaikki eivät halua lapsia. Jollain logiikalla tästä pitäisi siis vetää johtopäätös, että lapset eivät kuulu julkisille paikoille ja lasten ääntely on häiritsevin hälyääni, mitä maailmasta löytyy.

Ei mikään ihme, että suomalaiset vanhemmat ovat arkoja käymään lasten kanssa muualla kuin paikoissa, joissa on liukumäki ja pallomeri.

Metrossa

2013-02-02-2098.jpg

Kutsukoon joku amerikkalaista kulttuuria pinnalliseksi ja teennäiseksi, mutta on se aika mukavaa, että esimerkiksi metrossa iloisesti kiljahtelevaa tyttöä ei mulkoilla silmiä pyöritellen, vaan vieruskaveri kysyy hänen ikäänsä, kertoo miten sievä tyttö on ja toivottaa lähtiessään siunausta. Tämä ei ole tapahtunut kerran tai kahdesti, ja tytölle ovat höpötelleet niin nuoret, vanhat, valkoiset, mustat, latinot kuin aasialaisetkin. Asiaa tietysti auttaa, että tyttö ei ole saanut maanalaisessa itkupotkuraivareita, vaan hän itsekin flirttailee ja hymyilee leveästi viereen istuville ihmisille. Jos pinnallisuus tarkoittaa ystävällisyyttä muita kohtaan, toivotan sen tervetulleeksi Suomeen.

Ravintolassa

img_5189.jpg

Ravintoloissa emme ole kertaakaan tunteneet olevamme ei-tervetulleita lapsen kanssa. Tämän päivän vietnamilaista pikkupaikkaa lukuunottamatta meille on tarjottu jokaisessa ravintolassa lastenistuinta, ja useimmissa henkilökunta on käynyt vielä ihastelemassa tyttöä pöydässä aina ohikulkiessaan. Jos tippauskulttuuri saa aikaan tällaista, tervetuloa sillekin Pohjolaan. Ehkä sekin on pinnallisuutta, mutta kyllä ystävälliselle tarjoilijalle mielellään antaakin muutaman dollarin juomarahaa.

Museossa

img_4654.jpg

Kun lapsi juttelee Metropolitanin taidemuseossa kovaan ääneen ja vartija lähestyyy, Rouva on varma, että meidät ohjataan ulos. Vielä mitä: vartijakin tulee kyselemään lapsen ikää, valittelee, että näyttely on niin tylsä ja vihjaa, että seuraavassa salissa on jotain kiinnostavampaa. Whoa! Ateneumista on kuulemma häädetty ihmisiä pienemmästäkin metelistä.

Kadulla

img_4600_-_version_2.jpg

Hämmästyttävin kokemus lapsen huomioimisesta on, kun kävelemme kadulla, tyttö Rouvalla kantorepussa, ja edellämme kaksi nuorta miestä polttaa tupakkaa. Yhtäkkiä toinen miehistä kääntyy ympäri ja sanoo meille: ”Menkää vain edelle. En halua, että savu tulee vauvan päälle”.

Ei tapahtuisi Suomessa. Ikinä.

Kommentit (73)
  1. Juu Helsinki on Suomessa ihan omassa negatiivisuusluokituksessaan 🙂

    Asun siis itse kolmen eri-ikäisen muksuni kanssa (ja mieheni) täällä keskustassa ja monenlaista tullut koettua. Joukkoliikenteessä sanavalmis ja reipas lapsi (saattaa) herättää ihastusta(kin), nukkuva/hiljainen vauva tai pikkulapsi on neutraali (paitsi että en yleensä ole rattaden kanssa saanut apuja hyvin, en, vaikka olen kohtelias, sanon kiitos, anteeksi jne -melkein matalalattiaiset pahensivat tilannetta koska nyt korkeisiin ei ainakaan auta kukaan!), itkevä/huutava on nou nou, saa koko liikennevälineen ”vihat” niskaansa. Ja kun siinä tilanteessa ei ns. oikeaa ratkaisua edes ole! Väkivaltaahan ei voi käyttää, ja mahtaisiko se ärsyyntynyt vieruskaveri siitä(kään) ilahtua jos huutavaa parivuotiasta tirvaisisi poskelle? Tai kamalia uhkailuja ja kirosanoja suustaan päästelevä vanhempi, hyvä?
    Millä se lapsi hiljennetään oikeaoppisesti, se ken ihmeen keksii, kertokoon!

    Mun mielestä helsinkiläisiä vaivaa yleisemminkin kiire ja empatian puute. Kiire, niin, kaupunkimainen ympäristö vielä oikein provosoi sitä tunnetta. Pienemmillä paikkakunnilla aikaa tuntuu olevan enemmän vaikkapa siirtymisissä paikasta toiseen vaikkei sitä itse asiassa ”oikeasti” olisikaan. Asennejuttu siis.
    Empatian puute, se on se surullisin. Syyllistyn siihen itsekin, on niin monenlaista kulkijaa ja kaikkien kylähullujen kanssa (eikä mummeleiden..) ei aina jaksaisi jäädä vääntämään jutun juurta. Mutta pientä apua mielestäni pitäisi pystyä voida antamaan ihan jokaiselle joka sitä tarvitsee. Ohikulkeminen jos helpolla voisi auttaa (avaamalla oven tai nostamalla jonkun kantamuksen vaikka ratikkaan tai bussiin) on vaan niin tylyä. Samoin kuin se että etuillaan ja kävellään päälle kadulla. Käsittämätöntä käytöstä.

    Onneksi löytyy sitä hyvääkin välillä. Tänään yksikin tätsä kuunteli innolla ja hymyillen kun 7-vuotias selitti talviliikuntapäiväänsä bussissa. Varmaan tuli hyvä mieli molemmille.

  2. Pakko kommentoida että kyllä suomalaisten sosiaaliset taidot taitaa ylipäätään olla kehnommat kuin monessa muussa maassa. Esimerkiksi ihmiset tunkevat joukkoliikenteessä, ovea ei pidetä auki takaa tulevalle, kassajonossa etuillaan jne. Tänään viimeksi tapahtui sellainen tilanne apteekin kassalla että jäi oikein huono olo moneksi tunniksi: jonotin normaalisti apteekin kassalla ja odotin vuoroani, edelläni oli toinen asiakas maksamassa. Toiselle puolelle kassaa tunkee joku keski-ikäinen nainen, jolle kassaneiti ystävällisesti huomauttaa että jono on toisella puolella kassaa. Keski-ikäinen nainen tunkee eteeni ja sanoo ”minä olin tässä ensin” vaikka itse olin jonottanut kassalle jo pitempään kuten muutkin asiakkaat. Jäin kiilaavan naisen takia sanattomaksi ja yksinkertaisesti vaihdoin toiselle kassalle. Tällaisia arkipäivän töykeitä tilanteita on aivan liikaa joka viikko. En ymmärrä mikä oikeuttaa huonon käytöksen tuntemattomia ihmisiä kohtaan. Vielä vähemmän ymmärrän lapsille töykeileviä, suorastaan törkeitä ihmisiä. Samanlaista töykeyttä en ylipäätään ole juurikaan muualla nähnyt kuin suomessa, erityisesti Helsingissä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *