Kun seisoin vuoden viimeisenä päivänä mökin edessä helmenhohtoisella lasijäällä ja katselin ympäröivien puiden hiljaisuutta, ajattelin: kenties kaipaankin talvisin tätä. Kangertumista, kuolemaa. Ei ole kyse vain siitä, etten Saksanmaalla pääse hiihtämään, että pimeys on ilman lunta musertavampaa, ettei loskaan tee mieli lähteä tarpomaan. Kaipaan elämän seisahtumista. Luonto on tyyntynyt, hidastunut ja jähmettynyt vihdoin kokonaan, ja vaikka hangen alla onkin pientä salaista elämää, metsä seisoo hievahtamatta, odottaen. Kunnes talven kuolema puhkeaa jälleen kevään uuteen elämään.

Elän kiertokuluissa.

Ja siksi, siksikin, olen nyt matkalla. Juna vie minut Ouluun, sitten linja-auto Iihin, joka toistaiseksi on minulle pelkkä piste kartalla. Olen saanut residenssipaikan ystäväni kanssa iiläisestä taidekeskuksesta, ja siellä on tarkoitus viettää seuraava kuukausi.

Junan kiitäessä halki talvisen maiseman en tosin vielä tiedä, pääsenkö sisään lainkaan. Taidekeskuksesta on lähetetty meille tieto avainlokerosta mutta ei avaamiseen vaadittavaa koodia, ja on loppiaisviikonloppu. Pulma on tietenkin selvinnyt minulle vasta edellisiltana, ja olen lähettänyt sähköposteja, tekstiviestejä ja Whatsapp-viestejä kaikkiin mahdollisiin löytämiini numeroihin sekä toki yrittänyt myös soittaa. Kukaan ei vastaa mistään ja seuralaiseni on saapumassa vasta huomenna.

Lopulta jokin viesteistäni kulkeutuu perille ja koodi saapuu puhelimeeni – eikä yhtään liian aikaisin. Bussipysäkillä kylmä nipistelee poskia. Kahdeksantoista asteen pakkasessa, rinkka selässäni ja vasta hankitut sukset kädessä vaellan hangen hopeisessa yövalossa Kulttuurikauppilaan ja pääsen kuin pääsenkin sisään.

Talossa on lämmin, vaikkei entisen luokkahuoneen valtavissa pönttöuuneissa palakaan valkea. Hiivin villasukissa huoneesta toiseen enkä saa täysin karistettua yltäni tunnetta, että olen vieraassa talossa luvattomissa puuhissa. Availen kaappeja, löydän valokatkaisijoita, valitsen makuuhuoneen. Sitten vedän toppahousut jalkaan, kävelen reilun kilometrin matkan jään peittämän Iijoen vartta takaisin kylään ja katselen hymyillen pääkadun pakkasessa ympärilleni. Ii on selvästikin juuri niitä suomalaisia pikkupaikkoja, joiden kahvilan nimi on Kahvila ja baarin Baari. Vaikka on täällä kerrostalojakin! Toisessa näkyy olevan kolme, toisessa neljä kerrosta.

Reppu täynnä ruokaa raahaudun vielä kerran saman matkan Kauppilaan. Edellisiltana olen vielä uinut meressä, aamuvarhaisella lähtenyt Suomenlinnasta, ja pitkän matkan jälkeen olen nyt Lapin rajamailla. Tänä yönä nukun hyvin.