Kallion lukion tapahtumapäivässä. Vilkaisen Rumpukarhun fysiikantuntia, siirryn sitten viereiseen luokkaan seuraamaan englanninopetusta enkä ole tunnistaa luokan edessä seisovaa vanhaa naista entiseksi ruotsinopettajakseni. Muita äitejä ja isiä näkyy tunneilla ja portaikossa; ja niin kuin Rumpukarhu yritti esittää, ettei kenenkään vanhempia ollut tulossa. Olen täpinöissäni, hakeudun tuntemattomien opettajien puheille. Killin luokassa minusta kirjoitetaan kirjallinen muotokuva.

Kun tunnit päättyvät, opiskelijat purkautuvat käytäville. Siinä he ovat, 2020-luvun sirjet, rannat ja hannaleenat. Kalliolaiset näyttävät edelleen kalliolaisilta, nyt vain tekoripsiä ja muotivaatteita on enemmän.

Ja kuoro osaa edelleen laulaa. Tunnelmassa on jotain aivan samaa kuin kaksikymmentä vuotta sittenkin, kun maiharitakkinen, kajalsilmäinen poika kävelee muina miehinä kesken konsertin paikalleen portaikon nurkkaan ja alkaa jo takkia riisuessaan laulaa voimakkaalla, sointuvalla äänellä. Kuoroa johtaa joku uusi reijo, nuorempi vain ja kenties vähemmän sauhutteleva, harvemmin kaljoitteleva. Jokin on sentään muuttunut; Kalliossa taitavat polttaa enää vain opiskelijat.

Alasalissa esitetään osia killin ja puhiksen yhteisproduktiosta, jossa puhujat lausuvat kukin kerrallaan näyttämöllä oman monologinsa. Ja kun ensimmäinen poika astuu lavalle ja aloittaa väkevän lausuntansa, olen yhtäkkiä taas täällä, osana tätä yhteisöä. Tällaisena minä ne vuodet muistan: ympärilläni ihmiset tekivät kaiken aikaa asioita, jotka saivat hengen salpautumaan ja sytyttivät sisimpään riemun. He kirjoittivat tekstejä, joita en voinut uskoa kenenkään minunikäiseni kirjoittamiksi, he hämmästyttivät näyttelijöinä ja lumosivat laulajina, ja mitä siitä että tunsinkin itseni heidän rinnallaan tyhmäksi ja taitamattomaksi, kun sain vain elää ja hengittää kaikkea sitä maailman kokemisen ja sanoiksi pukemisen taikaa. Eritoten muistan Kalliosta juuri sanat. Ja nyt samat sanat – vain hienoisesti varioidut, miltei samat vielä – syttyvät edessäni jälleen eloon.