Päiväkotien pelikenttien mestarit

Kun katselen lastani toisten joukossa päiväkodissa, tunnistan hieman yllättäen itseni. Tuollainen minäkin aikoinaan ikäisteni seurassa kai olin: kuin hieman jälkeenjäänyt outolintu, hölmö maalaisserkku kaupunkilaisten keskellä. En käsittänyt lasten välillä sinkoilevia pelejä, en ymmärtänyt mihin niillä pyrittiin.

Minulle ihmissuhteet olivat mutkattomia ja suoraviivaisia: niille, joista pidettiin, oltiin mukavia, kaikkiin muihin suhtauduttiin välinpitämättömästi. Mieleeni ei yksinkertaisesti tullut viiltäviä sutkautuksia, ja jos minulle ilkeiltiin, reaktioni oli hämmästys ja pettymys. Ei koskaan suuttumus tai vastahyökkäys.

Sattuvissa sanoissa olisi ollut jo riittämiin, mutta niiden rinnalle tulivat ennen pitkää valheet. Sepitykset. Ylpeily keksityillä asioilla. En vielä alakoulussakaan tunnistanut, kun minulle valehdeltiin päin naamaa, niin mahdottomalta valehtelu omassa sisimmässäni tuntui. Otin ystävyydet tosissani, vaikka olisin tuntenut toisen vasta iltapäivän ajan. Oli käsittämätön ajatuskin, että puhuisin perättömiä ihmiselle, jolle en toivonut mitään pahaa.

(Rumpukarhu tiivisti saman tuntemuksen itku silmässä kuusivuotiaana, kun yritin selittää, että uskoin kahden kaverin valehdelleen hänelle: ”Mutta miksi ne tekisi sellaista… ystävälle?”)

Vasta nyt, kuopusta päiväkodin käytävällä katsellessani, osaan nähdä jatkuvasti muuttuvia valtasuhteita, monimutkaisia suhdeverkkoja ja alituista tilanteiden analysointia, joihin jo monet päiväkoti-ikäiset nähtävästi kykenevät. Me ei leikitä sun kaa. Vaikka vasta eilen supistiin pöydän alla, että pidetään yksisarvissynttärit ihan vain kahdestaan. Miks sul on noin outo tukka. Vaikka ennen kolmannen lapsen seuraan liittymistä on leikitty iloisesti yhdessä jo toista tuntia. Hyi, juoskaa, Paulilla on pöpöjä!

Lapseni sen kaiken keskellä hämillään, usein karvaasti pettyneenä ja ihmetellen, eikö hänestä pidetä. Voi ajatella, että tässä iässä näitä asioita harjoitellaan – yhteyden ottoa, hyväksynnän saamista ja antoa, ystävyyttä. Jotta myöhemminkin osaa uudessa ryhmässä tunnistaa, ketä kannattaa mielistellä, ketä vältellä, kenen kanssa kaveerata, kenelle näyttää kaapin paikka heti alkuun, kuinka puhua saadakseen haluamansa.

Minulle ne ovat silti edelleen kummallisia pelejä, joita en koskaan oppinut pelaamaan.

Suhteet Lapset Vanhemmuus Syvällistä

Sattumalta

Minä olisin hyvin saattanut päätyä asumaan Edinburghiin, Helsinkiin, Fiskarsiin tai vaikka perulaiseen pikkukylään.

Mieheni olisi Redin sijaan voinut olla vakuuttava kaksimetrinen järjestötyöntekijä, söpö mustapartainen italiano tai vaikka luontorakas suomalainen opettaja. (Tai no, ehkei suomalainen sentään.)

Olisin saattanut saada ainoan lapseni alle kolmikymppisenä, erota sitten lapsen isästä ja ajautua vuosia kestäviin huoltajuusriitoihin. Olisin voinut päätyä maahan, jossa jokainen lapsi on rikkaus, ja tehdä itsekin neljä tai viisi. Olisin voinut jäädä kokonaan lapsettomaksi.

Minulle olisi sopinut erinomaisesti viisi muutakin ammattia ja kelvollisesti useampi kymmenen.

Miltei päivittäin katselen elämääni sangen ihmeissäni: tällainenko minusta siis tuli? Sisimmässäni olen yhä se opiskelijatyttönen, joka miettii mitä haluaa, mihin kykenee, mikä kaikki on mahdollista. Ulkonaisesti en ole. Olen nelikymppinen kolmen lapsen äiti, teen unelmatyötäni, parisuhdetta on takana pian kaksikymmentä vuotta, olen asunut vaikka missä, mutta kotini on Saksassa.

Saksassa? Miksi ihmeessä Saksassa? Ja kaksikymmentä vuotta – hitto vie, puolet elämästä?

Oli hilkulla, etten olisi koskaan tavannut puolisoani. Mutta hilkulla on ollut kaikki muukin. Perhosvaikutuksen näkee selvimmin vasta jälkeenpäin, ja sitten käsittää, että elämässä omaa onnistumista on vain pieni osa.

Jännittävää, kuinka toisin kaikki olisi voinut mennä. Ja huojentavaa, että meni näin hyvin.

Kulttuuri Oma elämä Ajattelin tänään