Miksi tehdä väkisin, jos ei oikeasti ole ihan pakko?

Istuskelen iltapäiväkahvilla nojatuolissani, läppäri sylissäni. Tuuli viheltää rakenteissa, kolisee kattopelleissä. Ensi yönä taitaa taas tarvita korvatulppia, ellei tuuli laannu iltaa kohti. Aamupäiväkävelyllä puuskiin olisi voinut melkein nojata. Pilvet liikkuvat hurjaa vauhtia paljastaen välillä auringon, se lämmittää jo suloisesti osuessaan poskelle.

Tänään paistaa aurinko, eilen satoi lunta.

Tällä viikolla olen taas keskittynyt hidastamaan. Pyrkinyt kuuntelemaan itseäni ulkopuolelta tulevien paineiden sijaan. Vaikka arjessa ei konkreettisesti tapahdu paljoa, niin somessa ja pääni sisällä tapahtuu. On niin helppoa unohtua selaamaan uutisia ja muiden postauksia, hoitamaan arkea rutiinilla, ajautua toimimaan autopilotilla. Samalla kun pää täyttyy informaatiosta, en osaa rauhoittua käsittelemään ja järjestelemään sitä, kun seuraava ärsyke vie jo mukanaan. Ei tarvita montaa päivää, kun olo alkaa olla levoton, ja on entistä vaikeampaa pysähtyä, vaikka juuri silloin pitäisi.

Maanantaina havahduin siihen, että opiskelu ei kiinnostanut pätkääkään. Hetken ajattelin pakottaa itseni, että eiköhän se siitä, voi sitä väkisinkin tehdä. Pienen tuskailun jälkeen onneksi tajusin, että hetkinen, juuri sinä päivänä tehtävälistalla ei ollut mitään kiireellistä, joten miksi ihmeessä pakottaisin itseni, tekisin väkisin?

Minulle kun opiskelu on yleensä aina mielekästä, ja väkipakolta tuntuvat kouluhommat taas selkeä merkki siitä, että nyt olisi aikalisän paikka. Tarkemmin ajateltuna stressin merkkejä oli läsnä useampiakin – pinna oli ollut kireänä muutaman päivän, samoin silmät todella rasittuneet ruudun tuijottamisesta. Silti, vaikka en tietoisesti mistään kokenut stressaavanikaan, tai tekeväni erityisen paljon.

Päätin kuitenkin luottaa kehoni ja mieleni viesteihin, kerrankin kuunnella niitä ajoissa. Annoin itselleni luvan vain olla ja haahuilla, keskittyä itseeni ja voimavaroihini, unohtaa opiskelun siltä päivältä. Huvittavan surullista, että tuo päätös tuntui suurelta, joltain rohkeutta ja uskallusta vaativalta. Pitää nyt ylimääräinen vapaapäivä, vieläpä heti maanantaina, vapaan viikonlopun jälkeen!

Se kuitenkin kannatti – seuraavana päivänä opiskelu oli taas kivaa, ja sain tehtäviä reilusti eteenpäin. Jos olisin tehnyt väkisin, olisin saanut todennäköisesti kahdessa tunnissa tuskastuneena tehtyä saman, mikä seuraavana päivänä hoitui puolessa tunnissa.

Niin, aika paljon voi tehdä väkisin. Mutta miksi, jos ei oikeasti ole ihan pakko?

Lepoa kun ei tarvitse ansaita. Riittää, että kokee olevansa sen tarpeessa. Tai oikeastaan vielä parempi olisi oppia lepäämään jo silloin, kun sille ei vielä ole suurta tarvettakaan.

(Vastaus otsikon kysymykseen, tai ainakin osa siitä: Suorittamista, jatkuvaa kehittymistä ja kilpailua ihannoiva kulttuuri, joka on jättänyt jälkensä syvälle alitajuntaan, vaikka kuinka sitä vastaan yrittäisi taistella.)

Ja hei, blogia voi nyt seurata myös Bloglovinissa!

———————————————————————————————————————————–

Edellinen teksti: Luettua kolmella sanalla: Kirsti Paakkasen tarina

Kommentit (1)
  1. Mie kans...
    21.3.2021, 21:34

    Onko pakko jos ei haluu!
    Ei oo pakko jos elimistö sanoo että levon paikka, minullakin on päiviä jolloin ei tule mistään mitään, töissä päivät on semmoisia kaikki pieleen päiviä, kaikki hajoaa käsiin jne. Mutta jos on vapaapäivä ja tunnistan että tämä on taas tämmöinen päivä , otan rennosti lykäten nyt täytyis hommat toiselle päivälle, harrastelen jotain tai muuten huilailen. Päivä kääntyykin täydestä katastrofista , hyvin rennoksi ja onnistuneeksi. Seuraavana päivänä onkin sitten energinen ja aikaansaapa päivä ☺️
    Itseään kannattaa ehdottomasti kuunnella vaikka kuinka suoritusyhteiskunnassa eletäänkin . 🤔☺️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *