”Lauantaiaamuna voisin herätä aikaisin treenaamaan. Sen jälkeen käyn suoraan kaupassa, pesen pyykit ja kokkaan. Pakko vähän siivota, koska pää ei kestä muruja ja vaeltelevia pölypalloja lattialla. Sitten olen sopinut käyväni kylässä ystävän luona ja siirryn siitä seuraavalle kaverille kahvittelemaan. Illalla on kyllä pakko ehtiä vielä silittämään ja mankeloimaan sekä kokkaamaan tulevan viikon ruuat, venytellä ja pelastaa maailma. Hetkonen…???”

Kuinka moni voi tunnustaa suunnittelevansa tulevan pikajuoksun etukäteen? Mitään ennalta-ajateltua ei voi jättää välistä, koska olet muuten huono ihminen – epäonnistunut ja laiska surkimus. Sohvalla telkkarin tuijottelu – tai varsinkin makoilu ilman telkkaria tuomitaan laiskuuden perikuvaksi. Kuinka moni kehtaa edes myöntää, että koko sunnuntai meni tekemättä mitään? Instagramissa kaikilla on ihania lounaskuvia kaupungilta, ollaan perheen kanssa Hoplopissa, kahdet treenit vedettynä tai bileet alkamassa. Kaikki ovat aina sosiaalisia ja hyvällä tuulella touhaamassa jotain. Enhän minä voi vain olla tekemättä mitään?

Usein yritämme peittää jotain liiallisella suorittamisella ja kiireellä ja keksimme tekosyitä, ettei tarvitsisi pysähtyä. Ehkä peittelemme jotain muilta, ehkä itseltämme – mitä se voisi olla? Pelottaako pysähtyä? Mitä tapahtuu, jos jätän kaiken tekemättä? Pelkkä ajatuskin alkaa ahdistaa… Se vähäinenkin tyhjä rako on pakko peittää Netflixillä, ettei tarvitsisi ajatella yhtään mitään. (Kirjoitan myöhemmin siitä, miksi tv on valitettavan huono palautumiskeino).

Onhan se toki turvallista painaa kaasu pohjassa, niin ei tarvitse katsoa koskaan takapeiliin. Ehkä nyt jos koskaan olisi hyvä silti pysähtyä. Varsinkin, jos et koe olevasi onnellinen, ahdistaa, ketuttaa ja mietit jo seuraavaa viikkoa ja siitä selviämistä. Varsinkin ahdistuksella, joka pyrkii esiin (jos juoksultasi ehtii esiin), on jokin merkitys. Se kertoo, että jotain on pielessä. Ehkä takapeiliin pitää edes joskus vilkaista. Joskus pitää nousta autosta ja katsoa, onko takavalo rikki. Montako vuotta elämästäsi haluat elää näin ja ajattelitko, että asiat muuttuvat itsestään? Toki voivat ne muuttua itsestään, mutta vaativat yleensä aika ikäviä asioita. Monien pitää sairastua – niin piti myös minun. Monesti. Sairastumisen valitettavan ”hyvä” puoli on se, että et mitenkään voi suorittaa enää vanhaa elämääsi ja paeta totuutta. Odotatko, että tapahtuu jotain sellaista vai helpotatko omaa elämääsi ihan itse tässä ja nyt?

Voisiko peitetarinasi takana olla esimerkiksi joku seuraavista:
– yksinäisyys
– pelkotilat
– tunteiden peittäminen
– käsittelemätön suru
– elät parisuhteessa, jossa et ole onnellinen
– teet asioita muiden takia, et itsesi. Milloin olet edes miettinyt omia tarpeitasi?
– et elä sellaista elämää kuin oikeasti haluaisit elää. Mistä olet aina haaveillut?
– jonkin asian myöntäminen itselle – joku näistä tai jokin ihan muu

Koska elämä on lyhyt ja jokaisella aikuisella on vastuu omasta elämästään, kohtaa peikkosi ja anna sen tuoda uusia tuulia elämääsi. Kukaan ei ole menestynyt ilman taistelua – mitä suurempi liekki, sitä suurempi varjo. Emme toki haluaisi näyttää muille, että meihin sattuu – siitähän tämä koko sotku vielä paheneekin, kun väännetään vastatuuleen hammasta purren vikavalon huutaessa punaisella.

Pysähtyminen saa kyseenalaistamaan kaiken sen, mitä teet elämässäsi juuri sillä hetkellä. Ethän juokse maratoniakaan lepäämättä välillä. Selvitä pysähtymällä, nautitko oikeasti menemisestä vai peitätkö sillä jotain itseltäsi ja mahdollisesti myös muilta?

Ylipäätään; nopeudella ei ole väliä jos suunta on täysin väärä. Et ehdi huomata, onko suunta väärä, jos et koskaan pysähdy muualle kuin Netflixin ääreen odottamaan seuraavaa lähtölaukaisua uuteen viikkoon.

Suosittelen siis: PYSÄHDY ja kohtaa se, mikä sinun on pakko jossain vaiheessa joka tapauksessa kohdata. Elämä voi avautua ihan uudella tavalla ”oman kehityskeskustelun” jälkeen.

Pysähdytään arjen keskelle <3 (muuallekin kuin liikennevaloihin)

TEE TUNNELUKKOTESTI TÄSTÄ!

Aiheesta lisää lukemista:

Päästä irti – Kimmo Takanen

Löydä elämän taika – Katri Syvärinen

Inspiroimassa tekstiä oli Tomi Kokon blogikirjoitus, jonka pääset lukemaan TÄSTÄ.