Vuosi koronaelämää takana
Törmäsin Instagramissa Visual Diary -blogin Saaran tilillä hänen tekemäänsä videoon kotikaupungistaan Lissabonista. Jotenkin tuo pieni, lyhyt videopätkä täynnä kauniita rakennuksia ja Lissabonin auringonlaskuja herkisti mut. Se sai ajattelemaan kaikkea sitä ihanaa, joka nyt jää kokematta. Kaikkea sitä, mitä en nyt näe, koe tai voi tehdä. Löysin itseni pohtimasta, onko maailmassa tai elämässä enää jäljellä mitään kaunista ja ihanaa. On vain tätä harmautta, loskaa ja jo vuoden jatkunutta epätietoisuutta ja synkkyyttä. Uutisia täynnä kauhuskenaarioita. Rajoituksia. Sairautta ja kuolemaa. Selviytymistä, räpiköimistä, jaksamista, kestämistä, venymistä ja vanumista.
Eihän se tietenkään ole totta, ettei maailmassa ole enää mitään kaunista. Mutta niin moni asia, joka tuo (tai siis toi) itselleni iloa ja hyvää mieltä elämässä, on ollut jo pitkään kielletty, eikä niistä pysty nauttimaan, ja totta kai se surettaa ja on raskasta ja ikävää. Vuosi poikkeusoloissa ja etätyössä on pitkä aika. Ja ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että kukaan ei tiedä, kauanko nämä poikkeukselliset olot jatkuvat.
Taisi olla viime viikonloppuna, kun pääministerimme totesi haastattelussa, että hän on jo nyt huolissaan tulevan syksyn ja ensi kevään tilanteista. Väkisinkinhän tässä alkaa pohtimaan, onko maailmamme muuttunut lopullisesti ja miltä osin. Mitä kaikkea on tiedossa ja mitä kaikkea on ehkä jäänyt lopullisesti taakse. Alan ajatella, että on järkevämpää olla odottamatta liikaa tilanteen muuttumista, koska sitten tulee vain pettymään. On kai pakko yrittää kääntää ajatukset niin päin, että tilanne on nyt tämä. Täytyy elää elämää tällaisena kuin se on, päivä kerrallaan.
Hämmästelen hieman sitä, miten vähän esimerkiksi blogeissa on ollut puhetta koronan aiheuttamista ajatuksista ja tunteista. (Tai sitten en vain ole törmännyt juuri niihin blogeihin, joissa siitä on kirjoitettu). Itse koen nimittäin, että lukisin todella mielelläni toisten ihmisten tuntemuksia vertaistuen muodossa. Ymmärrän toki, että tämä aihe tietysti voi karkottaa vähän lukijoita, koska se on niin tapetilla muutenkin. Mutta sitten taas, ainakaan itse en voi sivuuttaa tätä koko aihetta täysin, koska se nyt vain on niin iso osa elämää tällä hetkellä.
Ylipäätään huomaan somessa sen, että koronan suhteen jotenkin ”täytyy” olla korostetun tsemppaava ja jatkuvasti tuodaan paljon esiin sitä puolta, että ”nyt keksitään jotain hauskaa ja kivaa tästäkin tilanteesta”. Ja se jokaiselle suotakoon, totta kai! Mutta somessakin on tietyllä tapaa olemassa sellaista toksista positiivisuutta, ja ehkä se korostuu tässä koronatilanteessakin. En tiedä kovinkaan montaa tyyppiä, jotka olisivat tuoneet esiin vaikkapa koronan aiheuttamia mielenterveyden ongelmia (tai edes mitään lievempiä apatiafiiliksiä), vaikka niitä aivan takuuvarmasti on olemassa – ihan tutkimustenkin mukaan.
Enkä tarkoita nyt sitäkään, että kenenkään tarvitseekaan tuoda esiin yhtään sen enempää kuin itse haluaa, mutta pointtini on, että ihmettelen jollain tasolla sitä, miten vähän koronan negatiiviset vaikutukset hyvinvointiin ja ihmisten fiilikseen näkyvät somessa. Itseeni kyllä nimittäin ainakin on vaikuttanut negatiivisella tavalla tämä kulunut vuosi, ja olenkin siitä täällä blogissa kirjoitellut. Mielelläni itsekin lukisin muitten kirjoituksia aiheesta, mutta en ole sellaisiin pahemmin törmännyt (ainoastaan tulee nyt mieleen Villiviini-blogi ja Visual Diary). Välillä sitä nimittäin ajautuu pohtimaan, olenko ainoa ihminen, joka kokee näitä negatiivisia olotiloja – ja elävätkö kaikki muut vain iloisina ja reippaina elämäänsä, kuin mitään ei olisikaan? Siltä se ainakin välillä näyttää, vaikka pitää toki muistaa, ettei se varmastikaan ole koko totuus. On sanottu, että some on performanssia, ja ehkä sekin korostuu tässä ajassa.
Omasta tämänhetkisestä henkisestä hyvinvoinnistani sanoisin, että se vaihtelee, mutta on ollut kuitenkin ihan yllättävän ok. Tilanne väsyttää ja harmittaa, mutta kyllä mullakin on jokin sellainen tsemppi päällä, että nyt vaan jaksetaan, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Ehkä se on se kuuluisa selviytymismoodi? Mutta kun tulee jotain uusia isompia uutisia aiheesta, esimerkiksi uusia rajoituksia, koen kyllä aina siinä tilanteessa jonkinlaisen aallonpohjan ja alakulon. Tunnen oloni vähän itkuiseksi ja toivottomaksi, ja mieleen kumpuavat ne ajatukset siitä, että eikö tämä ikinä lopu. Tulee ahdistavia ajatuksia siitä, että olemme tuomittuja tähän tilanteeseen tästä ikuisuuteen asti. Olen surullinen ja alakuloinen joitain päiviä, kunnes taas jotenkin kaivan itsestäni sen tsempin ja draivin päälle ja päätän jatkaa eteenpäin, koska ei vain ole muita vaihtoehtoja. Ehkä teen sen siksikin, että pelkään jääväni sinne alakuloon, jos pyörin siinä liian paljon.
Ja sitten seuraavan isomman uutisoinnin kohdalla taas sama juttu – apatia, murehtiminen, epätoivo ja pyrkimys tsempata. Ja onhan sitä siis varmaan kuitenkin koko ajan yleisestikin hieman alakuloisempi pohjavire (kuin ”entisessä normaalissa”) päällä, sehän on selvää. Mutta kuitenkin ihan yllättävän hyvin olen jaksanut ottaen huomioon, että tätä on tosiaan jo vuosi takana, ja niin paljon on muuttunut, ja sosiaalisena ihmisenä tavallaan koko elämäntyylini on muuttunut paljon enemmän sisäänpäin kääntyneeksi kuin ennen. Olen kuitenkin yrittänyt löytää uusia rutiineja, ja ne ovat varmasti yksi syy, samoin kuin se että pyrin löytämään pieniä positiivisuuden ja kiitollisuuden aiheita sekä uutta tekemistä itselleni. Ja iso siunaus on tietysti olleet puoliso ja lemmikit, joista on ollut seuraa.
Luin jonkun asiantuntijan haastattelun, jossa hän kertoi, että tämä koko tilanne on tietyllä tapaa verrattavissa tsunamiin. Nyt olemme siinä vaiheessa, jossa vesi on iskeytynyt rantaan ja tuhoa syntyy. Nyt yritetään selviytyä ja pelastautua, auttaa muita. Sitten kun vesi vetäytyy takaisin ja pahin vaihe on ohi, näemme vasta ne todelliset tuhot koko laajuudessaan. Ja niiden korjaamiseen voi mennä kauan. Keskustelimme juuri ystäväni kanssa siitä, että tutkimusten 90-luvun lamalla on ollut isoja vaikutuksia silloisiin lapsiin ja nuoriin heidän aikuisuuteensa asti, joten aika ennustettavaa on, että niin tulee olemaan tälläkin kriisillä. Eikä tietenkään vain heihin, vaan varmasti moniin meistä – jonkinlaisia vaikutuksia varmaan jokaiseen. Jonkinlainen perusturvallisuuden ja ennustettavuuden tunne on järkkynyt, ja totta kai sillä on vaikutuksensa.
Toivon sydämeni pohjasta, että pääsisimme edes vähän normaalimpaan tilanteeseen pikkuhiljaa. Sellaiseen, jossa läheisiä ihmisiä voisi tavata vapaammin, ilman pelkoa ja syyllisyyttäkin. Mutta en myöskään enää halua liikaa odotella sitä, koska tulevaisuus näyttää nytkin niin utuiselta ja epäselvältä. Yritän opetella elämään päivän kerrallaan näillä eväillä, jotka juuri nyt on annettu. Toisina päivinä se onnistuu paremmin ja toisina huonommin – ja se on ihan ok.
Haleja joka ikiselle, joka painii samanlaisten tuntemusten kanssa. <3 Ette todellakaan ole yksin!
-Netta
Lue myös:
Ikä: 31 vuotta.
Kotieläimiä: Kotoa löytyy Frida-koira ja Viivi-kissa.
Mitä rakastat: Jos nyt jätetään itsestäänselvyydet pois, niin ainakin puutarhanhoitoa, illanviettoja ystävien kanssa, kulttuurielämyksiä, kirjoittamista, eläimiä ja uusien asioiden oppimista.
Sauna: Saunalle yläpeukku, varsinkin meidän omalle mökkisaunalle! Siellähän me saunottiin koko viime kesä. Tosin itse en siedä kovin kovia löylyjä, eli menen saunaan kun se ei ole vielä hirveän kuuma, enkä viihdy saunassa ihan älyttömän kauaa. Jos olisi pakko valita saunan ja ammeen väliltä, ottaisin itse kyllä mieluummin ammeen.
Lempijuhlasi: Hmm, mikäköhän se olisi? Nyt on ainakin useana vuonna ollut aika kiva juhannus, ja samoin vappu (mutta ei se ole enää yhtä hauska kuin opiskelijahaalarit päällä). Ja kyllähän joulussakin omaa taikaansa on!