Tässä kuussa tuli täyteen 10 vuotta siitä, kun muutin lapsuuteni kotikaupungista Lohjalta Helsinkiin. Jälleen kerran ei voi kuin todeta, että mihin tämä aika rientääkään! Toisaalta kyllä tuntuu siltäkin, että olisin asunut täällä jo pienen ikuisuuden. Tai aina. Olen kotiutunut tänne, juureni ovat nyt tämän kaupungin maassa. En kaipaa takaisin Lohjalle enkä oikeastaan minnekään muuallekaan. Täällä on hyvä. Täällä on koti, työ, ystäviä ja harrastuksia. Täällä on kadunkulmia, jotka kantavat ikuisesti muistoja menneistä tapahtumista, ja täällä on lukuisia paikkoja, joissa haluan käydä ja luoda niissä uusia muistoja.

En koskaan ollut sellainen, joka olisi jo nuoresta pitäen haaveillut ”pääsevänsä pois” pikkukaupungista. Muistan, miten osa kavereistani uhosi muuttavansa Helsinkiin heti kun vain ikää on tarpeeksi. Itselläni ei ollut mitään sen suurempia ajatuksia suuntaan tai toiseen. Silloinkin, kun 19-vuotiaana sitten tänne muutin, ajattelin, että varmaankin muuttaisin joskus takaisin Lohjalle. Oikeastaan vasta vuodet muualla antoivat perspektiiviä ja näkemystä asioihin, ja enää en voisi palata lapsuuteni kaupunkiin – vasta nyt ymmärrän, miten paljon jo pelkästään siellä vieraileminenkin ahdistaa minua.

Henkinen kotiutuminen Helsinkiin ei todellakaan käynyt yhdessä yössä. Pitkään tunsin irrallisuuden tunnetta ja koin olevani vain jotenkin vierailijana tässä uudessa asuinkaupungissani. Kaikki tuntui niin isolta ja suurelta, minulla ei ollut mitään omia vakiopaikkoja ja -reittejä, ja tunnuin hukkuvan ihmismassaan ja -tungokseen. Mutta kun päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät, aloin pikku hiljaa sopeutua enemmän ja enemmän. Tuli omia paikkoja: tutut yliopistorakennukset, tutut kahvilat ja samat paikat, joissa aina otin aurinkoa vapaapäivinä.

Syntyi muistoja, jotka palaavat aina mieleen kun jonkun paikan ohi kävelee: tuossa istuin itkemässä kun olin kuullut surullisia uutisia, tuossa kadunkulmassa kohtasin ensimmäistä kertaa nykyisen mieheni, tuossa talossa työskentelin joskus lapsenvahtina ja tuossa jätskikioskissa raadoin joskus niska limassa. Yhtäkkiä en ollutkaan enää irrallinen – minulla ja kaupungilla oli oma, yhteinen tarina. Tai ehkäpä se onkin niin, että minun tarinani kietoutui osaksi kaupungin isompaa tarinaa. Niin tai näin, yhtäkkiä olin huomaamattani kotiutunut, enkä osaa ajatella, että tuosta noin vain muuttaisin enää minnekään muualle. Eihän kodista voi noin vain itseään riuhtaista irti, ilman painavaa syytä.

Helsingistä on muotoutunut minulle koti, ja oikeastaan se on nimenomaan enemmän kuin vain kaupunki, jossa asun. Se todella on koti. Se, että olen asunut samassa kaupungissa ja muutaman kilometrin säteellä jo 10 vuoden ajan, on ollut itselleni merkityksellistä ja tärkeää. Kymmenen vuoden sisään elämässäni on nimittäin muuttunut lähes kaikki. Mutta asuinkaupunki on koko ajan pysynyt samana, ja on ollut tärkeää, että elämässä on ollut edes joitain elementtejä, jotka pysyvät samoina. Jotain tuttua ja turvallista – sitä Helsinki minulle nykyään on.

Kesällä kun kävimme kahdella ulkomaanmatkalla, näimme upeita paikkoja ja mielettömiä kaupunkeja. Ja silti, molemmilla kerroilla palatessamme Helsinkiin, ihastelin suu auki ja uusin silmin rakasta kotikaupunkiani. Miten vihreää täällä onkaan! Miten paljon upeita puistoja meillä on keskellä kaupunkia! Miten näppärä julkinen liikenne täällä on, ja muutenkin kaikki pelaa tehokkaasti ja luotettavasti! Sama homma on, kun menemme mökille. Rakastan olla mökillä, mutta minusta on myös aina kivaa tulla takaisin kotiin ja päästä taas vaihteeksi nauttimaan kaupungin huvituksista: ravintoloista, kahviloista, elokuvateattereista, ruokakuljetuksista ja niin edelleen.

Tiedän, että osa muualla asuvista ihmisistä pitää helsinkiläisiä ”ylpeinä” ja jotenkin ”leuhkoina”. Ilmeisesti se johtuu siitä, että täällä ollaan jollain tapaa vähän sisäänpäin kääntyneempiä kuin pienemmissä kaupungeissa, ja ilmeisesti jo ihan vain tämä helsinkiläinen puhetapa voi tahtomattaan kuulostaa jonkun korvaan epäystävälliseltä. Tunnistan itsekin sen eron, että esimerkiksi mökkipitäjämme kaupoissa myyjät tuntuvat juttelevan enemmän ja ihmiset ehkä ottavat vähän enemmän kontaktia muihin. Mutta en silti lähtisi yleistämään, sillä meistä jokainen yksilö toimii omalla tavallaan.

Itse tavallaan rakastan sitä, että Helsingin ihmisvilinässä voin vähän ”sulkeutua omaan maailmaani” jos haluan, eikä minun tarvitse välttämättä puhua kenellekään tai ottaa kontaktia keneenkään, jos en halua. Pienessä kaupungissahan ei nimittäin usein voi mennä edes kauppaan ilman, että siellä tulee tuttuja vastaan, ja sekin on itselleni lapsuudesta ja nuoruudesta tuttua, että pikkukaupungeissa juorutaan hirveän paljon muista ihmisistä ja esimerkiksi jos olet koulukiusattu, et pääse kiusaajistasi eroon edes harrastuksissa ja vapaa-ajalla, vaan joudut kohtaamaan heidät sekä koulussa että sen jälkeen. Ehkä nämä asiat omassa taustassani tekevät sen, että itse tykkään siitä, että en useinkaan sattumalta törmää keneenkään tuttuihin kaupungilla (vaikka toki sitä joskus tapahtuu, ja yleensähän sellainen nykytilanteessa on vain kivaa).

Tykkään siitä, että kun kävelen keskustan kadulla, kukaan ei tiedä kuka olen eikä kenelläkään ole mitään mielipidettä minusta. Joku voi tietysti puolestaan pitää huonona asiana sitä, että täällä ei hirveästi kiinnitetä huomiota muihin ihmisiin esimerkiksi juurikin kaupungilla. Mutta kaltaiselleni ihmiselle, joka on pienessä kaupungissa aikoinaan tullut kiusatuksi esimerkiksi pukeutumisen takia, on helpottavaa tietää, että kukaan ei todellakaan kiinnitä mitään sen kummempaa huomiota juuri minun pukeutumiseeni, sillä olen vain yksi muiden joukossa.

Mikään ei tietenkään ole täydellistä, ja totta kai Helsingistäkin löytyy asioita joita voisi parantaa, ja yhtälailla ymmärrän senkin, että tämä ei todellakaan ole kaikkien ihmisten unelmakaupunki. Mutta jätän ne seikat tästä kirjoituksesta tyystin pois, sillä tämän kirjoituksen tarkoitus on olla vähän tällainen henkilökohtainen love letter Helsingille.

Minulta on usein kysytty, että muutammeko kohta mieheni kanssa Espooseen. En voi ymmärtää sitä kysymystä yhtään, ja suorastaan ärsyynnyn siitä vähän. Eihän kukaan kysy vaikka Oulussa asuvalta oletuksena, että muutatko kohta Rovaniemelle. En tiedä, miksi Helsinki saatetaan ajatella sellaisena välietappina, nuoruuden pysäkkinä josta sitten jatketaan Espoon tai Vantaan lähiöön vakiintumaan ja kasvattamaan perhettä. Kuten sanoin jo postauksen alussa, olen kasvattanut tänne juuret ja rakkaussiteen tähän kaupunkiin. Juuri nyt en lainkaan suunnittele muuttoa tästä kaupungista pois, ja se tuntuisi todella isolta ja radikaalilta muutokselta. Muutoksia on ollut ihan tarpeeksi, ja tämän asian pidän mielelläni stabiilina. Varsinkin, kun niin moniin asioihin ei voi itse vaikuttaa, mutta tähän sentään aikalailla voi. En toki sano ei koskaan, ja ehkä joskus tulee olo, että on aika vaihtaa maisemaa. Mutta juuri nyt en koe niin, ja ihmettelen miksi ihmiset tuollaisia kysyvät, olettaen sen olevan kuin itsestään selvää.

Kiitos siis viimeisistä 10 vuodesta Helsinki. Parasta täällä on meri, vanhat kauniit rakennukset, sopivan kompakti koko, hyvä julkinen liikenne, ihanat ravintolat ja kahvilat, pienet putiikit, vihreys ja vehreys, Kruununhaka, Kaivopuisto, mahdollisuus tavata ystäviä viikoittain, harrastusmahdollisuudet ja tuttuuden tunne. <3

-Netta

Lue myös:

Sydämeltäni helsinkiläinen

Helsingin kivoimmat lounaspaikat

Retkivinkki: Tuomarinkylän kartano Helsingissä