Tästäkö se uhma alkaa?

Olemme olleet tällä viikolla hyvin ihmeissämme. Muuten niin aurinkoinen poikamme, joka nukkuu levollisesti ja pitkään, on alkanut saada kamalat raivarit nukkumaanmenosta.

Tämä alkoi aivan yllättäen. Olen kyllä viime viikkoina huomannut, että hänen on ollut vaikea nukahtaa varsinkin päiväunille, mutta tähän asti hän on mennyt siitä huolimatta sänkyyn hyvin mielellään. Hän vain kellahti petiinsä, sanoi: ”Bye-bye” ja jäi sen jälkeen juttelemaan omiaan pehmoleluille. Hän saattoi olla hereillä tunninkin aivan tyytyväisenä – ja lopulta nukahti.

Vaan ei enää. Pelkkä nukkumaanmenon maininta aloittaa itkun, ja kun lapsen laittaa sänkyynsä, alkaa infernaalinen kirkuminen. Niin päivällä kuin illalla. Pahaan mieleen ei tunnu auttavan mikään, ei laulut, ei silitykset ei peittely. Vaikka hänet saisi rauhoitettua makuuasentoon, kirkuminen alkaa viimeistään sitten, kun hän huomaa vanhemman poistuvan vierestä.

Ilta tai pari vielä menee sellaisella ”voi pientä, mikäs nyt harmittaa?”-asenteella, mutta nyt kun tätä on kestänyt jo viikon ja joka päivä, nukkumaanmeno alkaa kiristää kaikkien hermoja. Tyttökin valittaa iltaisin vieressä, ettei saa nukuttua, kun veli kirkuu. Hän jaksaa huutaa jopa kolme varttia ennen kuin nukahtaa. Ja vieressä päivystäminenkään ei auta: huuto lakkaa vain, jos hänet ottaa pois sängystä ja pitää sylissä, mikä ei ole vaihtoehto.

Onko vastaavia kokemuksia, ja mikä siihen auttoi? Onko tämä nyt jotain uhman alkua? Että häntä ei vain nukuta ja hän on alkanut protestoida nukkumaanmenoa vastaan?

Itse ajattelin nyt kokeilla, että jätetään päiväunet sitten nukkumatta. Poika ei tunnu lainkaan väsyneeltä päivällä, joten voisikohan hän olla illalla sitten väsyneempi? Ja jäisi ainakin yhdet kirkumiset päivästä pois.