Joko teillä?
Vanhemmuus tuntuu olevan jatkuvaa huolta siitä, onko lapsi varmasti kasvanut ja kehittynyt normaalisti. Tai vähintään yhtä nopeasti kuin muut.
Ja voi sitä huolta, kun lapsi onkin keskimääräistä pienempi. Tai kun hän ei osaa kontata, vaikka suurin piirtein samanikäinen vauva kävelee jo tukea vasten. Tai kun jollain toisella vauvalla on jo ties kuinka monta hammasta, ja meillä odotellaan vasta sitä ensimmäistäkin.
Järki sanoo samaa kuin neuvolan terveydenhoitaja: lapset ovat yksilöllisiä ja kehittyvät eri tahtiin. Tunne kuitenkin huutaa vielä kovempaa: ”Kyllä sen pitäisi jo tapailla ensimmäisiä sanoja! Istumaankin piti oppia jo kauan sitten!”
Kun joku esittää viattoman kysymyksen: ”Joko teillä osataan pinsettiote?”, se kääntyy kuulijan mielessä muotoon: ”Eikö teillä vieläkään osata pinsettiotetta?”
Rouva vastasi muuten ystävättärelleen tähän kysymykseen: ”Ei, ei vielä” samalla kun tyttö poimi leivänmurusia pöydältä kauniisti pelkillä peukalolla ja etusormella. Siis pinsettiotteella.
Oikeastaan parasta olisi, ettei edes tietäisi, että lapsen pitäisi osata jotain jossain vaiheessa. Me emme esimerkiksi olleet kuulleetkaan, että taputtaminen on taito, joka opitaan tietyssä iässä. Kun Rouvan ystävätär kertoi, että heillä ei vielä osata taputtaa, Rouva keksi saman tien uuden huolenaiheen. Meilläkään kun ei vielä silloin osattu taputtaa. Nyt osataan. Ja annetaan ylävitosia.
Olisihan se tietysti kivaa kehuskella, miten oma lapsi osaa jo sitä sun tätä, mutta tytsy ei tosiaan ole missään kehityksen etujoukoissa. Mitään oikeaa huolenaihetta ei kuitenkaan ole.
Ja sitten välillä otetaan yhtäkkiä monta edistysaskelta kerralla. Yksi tällainen otettiin eilen kirjaimellisesti konttausasennossa. Vauva siis keksi, miten kontataan. Tänään vauva keksi laittaa takapuolen maahan ja siirtää jalat etupuolelle.
Oi, miten hyvin siitä ylettääkään tuohon sohvapöydälle!
Joko teillä istutaan?