Anteeksi, en halua savustaa vauvaanne

Ero amerikkalaisten ja suomalaisten suhtautumisessa lapsiin on huikea. Kun olemme kulkeneet ympäri New Yorkia kantorepun kanssa nyt puolitoista viikkoa, olemme ottaneet enemmän kontaktia ohikulkijoihin kuin edellisen kahdeksan kuukauden aikana Helsingissä yhteensä. Hyvässä mielessä.

Olen aiemminkin väittänyt, että Suomessa lapsiin suhtaudutaan jotenkin vihamielisesti, ja kyllä ainakin täällä NYC:issä tuntuu olevan aivan toisenlainen asenne lapsia kohtaan.

En halua kertoa tätä kyllä-täällä-suuressa-maailmassa-kaikki-on-paremmin-sävyyn, vaan enemmänkin jatkaa aiemmin aloittamaani ihmettelyä siitä, miksi meidän kulttuurissamme lapset ovat häiriötekijöitä ja jotenkin tiellä. Suomessahan lasten kanssa kuuluisi pysyä kotona, ja jos nyt johonkin on pakko lähteä, kuuluu käydä niin sanotuissa perheravintoloissa.

Perusteluiksi esitetään sitä, että kaikkien ei tarvitse pitää lapsista ja meidän vanhempina kuuluisi kunnioittaa sitä, että kaikki eivät halua lapsia. Jollain logiikalla tästä pitäisi siis vetää johtopäätös, että lapset eivät kuulu julkisille paikoille ja lasten ääntely on häiritsevin hälyääni, mitä maailmasta löytyy.

Ei mikään ihme, että suomalaiset vanhemmat ovat arkoja käymään lasten kanssa muualla kuin paikoissa, joissa on liukumäki ja pallomeri.

Metrossa

Kutsukoon joku amerikkalaista kulttuuria pinnalliseksi ja teennäiseksi, mutta on se aika mukavaa, että esimerkiksi metrossa iloisesti kiljahtelevaa tyttöä ei mulkoilla silmiä pyöritellen, vaan vieruskaveri kysyy hänen ikäänsä, kertoo miten sievä tyttö on ja toivottaa lähtiessään siunausta. Tämä ei ole tapahtunut kerran tai kahdesti, ja tytölle ovat höpötelleet niin nuoret, vanhat, valkoiset, mustat, latinot kuin aasialaisetkin. Asiaa tietysti auttaa, että tyttö ei ole saanut maanalaisessa itkupotkuraivareita, vaan hän itsekin flirttailee ja hymyilee leveästi viereen istuville ihmisille. Jos pinnallisuus tarkoittaa ystävällisyyttä muita kohtaan, toivotan sen tervetulleeksi Suomeen.

Ravintolassa

Ravintoloissa emme ole kertaakaan tunteneet olevamme ei-tervetulleita lapsen kanssa. Tämän päivän vietnamilaista pikkupaikkaa lukuunottamatta meille on tarjottu jokaisessa ravintolassa lastenistuinta, ja useimmissa henkilökunta on käynyt vielä ihastelemassa tyttöä pöydässä aina ohikulkiessaan. Jos tippauskulttuuri saa aikaan tällaista, tervetuloa sillekin Pohjolaan. Ehkä sekin on pinnallisuutta, mutta kyllä ystävälliselle tarjoilijalle mielellään antaakin muutaman dollarin juomarahaa.

Museossa

Kun lapsi juttelee Metropolitanin taidemuseossa kovaan ääneen ja vartija lähestyyy, Rouva on varma, että meidät ohjataan ulos. Vielä mitä: vartijakin tulee kyselemään lapsen ikää, valittelee, että näyttely on niin tylsä ja vihjaa, että seuraavassa salissa on jotain kiinnostavampaa. Whoa! Ateneumista on kuulemma häädetty ihmisiä pienemmästäkin metelistä.

Kadulla

Hämmästyttävin kokemus lapsen huomioimisesta on, kun kävelemme kadulla, tyttö Rouvalla kantorepussa, ja edellämme kaksi nuorta miestä polttaa tupakkaa. Yhtäkkiä toinen miehistä kääntyy ympäri ja sanoo meille: ”Menkää vain edelle. En halua, että savu tulee vauvan päälle”.

Ei tapahtuisi Suomessa. Ikinä.