Neljäkymmentäkaksi

Neljäkymmentäkaksi. Eipä siinä mitään, ihan hyvä ikä sekin. Työtittelini mukaan olen ollut seniori ja useamman vuoden, ja vähitellen alan tuntea itseni myös siksi. Siis vanhemmaksi, en vanhaksi.

Tukkaa on päässä vähemmän kuin vuosi sitten, mutta muuten olo nelikymppisenä ei tunnu yhtään sen kummallisemmalta kuin kymmenen vuotta sittenkään. Paitsi että iltaisin alkaa nukuttaa aiemmin enkä voisi enää kuvitellakaan notkuvani perjantaisin baarissa neljään asti.

Polvi on myös joskus kipeä, mutta olen huomannut, että alkuvuoden aktiivinen lihaskuntoharjoittelu – jalkapäivää skippaamatta – on lopettanut polvikivut. Mietin itse asiassa, että olen varmasti fyysisesti paremmassa kunnossa kuin kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin en harrastanut yhtään minkäänlaista liikuntaa.

Näitä välivuosia ei pahemmin juhlita, mutta lapsille jokainen mahdollinen merkkipäivä on iso ja tärkeä asia, joten tänäänkin söimme yhdessä pienen juhla-aamiaisen ennen töihin, kouluun ja päiväkotiin menoa. Tällä kertaa ei kuitenkaan croque madameja vaan lämpimiä perunarieskoja. Tyttärelle oli tärkeää tarjoilla myös itse tehty ja koristeltu muffinssi, jossa paloi kynttilä.

Juhliminen jatkuu tosin jo huomenna, kun lunastan lahjani ja menemme pitkästä aikaa koko perheen kanssa syömään ravintolaan. Paikka on yksi lempiravintoloistani kaupungissa: Farang, joka on muuttanut uusiin tiloihin. En ole käynyt niissä, ja edellisestä illallisessa Farangissa on muutenkin hyvin pitkä aika.

Tästä tulee hyvä vuosi, siitä olen varma!