Päivä syntymähuoneessa
Pieni Mymmelimme on nyt kaksi päivää vanha. Hän saapui maailmaan keskiviikkona hieman ennen iltakuutta Haikaranpesän syntymähuone 2:ssa. Sain Rouvalta luvan kertoa tapahtumista alla olevan verran. Tarkemmat yksityiskohdat on varattu Rouvan lähipiirille.
Rouvan suurimmat pelot liittyivät kipuun, ja valitettavasti ne myös toteutuivat. Yllätyksenä tuli, että pahimmat kivut liittyivätkin siihen vaiheeseen, kun synnytys ei ollut vielä edes varsinaisesti käynnistynyt. Tätä vaihetta kesti yli vuorokauden, ja kipu piti Rouvan hereillä myös yöllä, siellä päivystysosastolla. Tämä taas vaikutti siihen, että seuraava päivä tuntui huomattavasti vaikeammalta kuin se olisi tuntunut hyvin nukutun yön jälkeen.
Kun synnytys ei ollut käynnistynyt vielä aamuunkaan mennessä ja vesien menemisestä oli kulunut jo vuorokausi, synnytystä päätettiin jouduttaa akupunktiolla ja lääkityksellä. Tämä tehtiin Haikaranpesän puolella syntymähuoneessa. Vahvimpia kivunlievityskeinoja ei voinut vielä siinä vaiheessa käyttää, ja niillä muilla taas ei ollut juurikaan vaikutusta. Valvomisesta yliväsynyt Rouva kuvaili sitä elämänsä kauheimmaksi kokemukseksi, josta oli todellakin kauneus ja voimaantuminen kaukana.
Itselleni pahinta oli se avuttomuuden tunne, kun toiseen sattui, enkä voinut auttaa asiassa lainkaan. Ei Rouva ollut vihainen eikä lyönyt tai purrut vaan oli vain täydellisen lohduton.
Vaikka synnytys käynnistyi hitaasti, se eteni lopulta niin nopeasti, ettei ehditty edes epiduraalia sanoa, kun piti jo ponnistaa. Kun kivulias alkuvaihe kesti reilusti yli vuorokauden, varsinainen synnytys oli vain muutaman tunnin rupeama. Uskomatonta mutta totta: itse ponnistaminen oli kaikkeen muuhun suhteutettuna vähiten kivuliasta ja kesti alle vartin.
Tytön kerrottiin jo neuvolassa olevan pitkä ja hoikka, mutta hän saapui maailmaan vielä arveltuakin hoikempana, reilusti alle kolmekiloisena.
Se tunne, kun näin pienen valkoisen selän ja kuulin lähes samalla hetkellä tytön ensimmäisen parkaisun, oli sanoinkuvaamaton. Kun hän kurtisti kulmiaan, väänsi suupieliään alaspäin ja itki, isän sydän oli särkyä. Rouvan ensimmäinen kommentti oli ”Voi äidin pikku kulta”, ja hän näytti siltä kuin ei olisi koskaan mitään kipuja tuntenutkaan.
Tyttö asetettiin äitinsä rinnan päälle, ja siinä me sitten ihmettelimme toisiamme, kaikki kolme. Jonkin epämääräisen ajan kuluttua katkaisin napanuoran ja sain kylvettää tytön ensimmäisen kerran.
Saimme kuin saimmekin perhehuoneen Haikaranpesästä ja majailemme nyt kaikki kolme täällä.
Tuossa ne taas nukkuvat navat vastakkain. Napanuora on katkaistu fyysisesti, mutta yhteys äidin ja tyttären välillä säilyy ikuisesti. Isä voi vain yrittää päästä samaan.