Oliko Cats-elokuva niin kamala kuin sanotaan?

Jos olet yhtään kiinnostunut musikaaleista ja musikaalielokuvista, et ole voinut olla huomaamatta, että leffateattereissa pyörii parhaillaan elokuvaversio Andrew Lloyd Webberin säveltämästä Cats-musikaalista. Suurena musikaalifanina kävin katsomassa elokuvan lukemastani kritiikistä huolimatta ja katson nyt velvollisuudekseni kertoa mitä pidin leffasta.

Ennen sitä kuitenkin hieman taustatietoja. Vaikka kutsun itseäni musikaalifaniksi, en ole Cats-fani. Olen nähnyt Catsin teatterin lavalla kahdesti, kerran Broadwaylla ja kerran Tampereella. Tampereen versio oli huikean esiintyjäkaartin ansiosta erittäin nautinnollista katsottavaa, mutta alkuperäisen musikaalin suuri suosio on minulle suoraan sanoen täysi mysteeri.

Musikaalissa ei voi sanoa olevan minkäänlaista juonta. ”Jellikkikissoiksi” kutsuttu kissalauma kokoontuu yhteen, jotta kissojen johtaja, vanha Deuteronomi, voi valita, kuka kissoista ansaitsee pääsyn kissojen taivaaseen ja saa mahdollisuuden palata takaisin elämään uutena kissana. Kissat esittäytyvät vuorotellen ja laulavat oman laulunsa, ja sitten Deuteronomi tekee valintansa. Lähinnä erilaista liirum laarumia ja kielellistä leikittelyä sisältävät laulujen tekstit ovat alun perin peräisin T. S. Eliotin leikkisästä runokokoelmasta Old Possum’s Book of Practical Cats.

Alkuperäisen musikaalin viehätys on varmasti ollut hyvissä esiintyjissä, tansseissa ja ylipäänsä vauhdikkaassa lavashow’ssa, mutta en osaa silti selittää, miksi juuri tämä musikaali on ollut niin suosittu, että Broadwayllakin se pyöri liki 20 vuotta. Ehkä osasyy on Grizabella-kissan laulu Memory, joka on elänyt aivan omaa elämäänsä yhtenä maailman tunnetuimmista musikaalilauluista. Muita lauluja suuri yleisö ei sitten tunnekaan.

Ajattelin jo joskus, että Cats on musikaali, josta ei koskaan tehtäisi elokuvaa, sillä se on yksinkertaisesti liian outo ja juoneton, ja perustuu pitkälti tansseihin. Ja sitten yhtäkkiä näin trailerin, joka oli täynnä erikoisia ihmiskissoja. Oh dear. Mutta näyttelijälista oli vaikuttava: Judy Dench, Ian McKellen, Jennifer Hudson, Taylor Swift, Jason Derulo… Ei kai tämä ihan kamala voi olla, ajattelin.

Ja kuinka väärässä olinkaan.

Elokuvan erikoistehosteet ja kissahahmot on haukuttu jo moneen otteeseen monessa paikassa. Teatterin lavalla kissoiksi maskeeratut ihmiset jotenkin hyväksyy, mutta valkokankaalla ja tietokoneella muokattuina ihmiskissat näyttävät vain oudoilta. Voit googlata netistä toinen toistaan värikkäämpiä arvioita, joissa ruoditaan kissojen ulkomuotoa.

Mutta tehosteet ja maskit eivät olleet elokuvan suurin ongelma.

Elokuvassa nimittäin korostuu alkuperäisen musikaalin suurin puute: siinä ei tapahdu mitään. Teatterissa tämän voi unohtaa ja vain lumoutua esiintyjien taidoista, mutta elokuvateatterissa samanlaista yhteyttä esiintyjiin ei synny. Edes sinänsä hyvin taidokkaita koreografioita sisältävät tanssikohtaukset eivät sytytä, sillä ne jotenkin jäävät kaiken muun taustalle ja hukkuvat digitaalisten tehosteiden alle. Mikä edes on aitoa esitystä ja mikä tehty tietokoneella?

Kaksi tuntia lauluja kissoista tuntuu siis tooooodella pitkältä ajalta, ja vaikka alkuperäisen musikaalin tarinaa on yritetty hieman värittää pienillä muutoksilla rooleihin, viemällä kissat kuljeskelemaan ympäri Lontoota ja kehittämällä Macavity-kissan ympärille erikoisen kidnappausdraaman elokuva on todella, todella pitkästyttävä. Siis todella.

En voi kuin ihmetellä, mitä tässä on tapahtunut. Arviot ovat olleet niin yksimielisen surkeita, että eivätkö elokuvan tekijät ole itse missään vaiheessa huomanneet, että metsään mennään? Ja miksi yhden kissan piti syödä ihmiskasvoisia torakoita? Judi Denchin hahmon pukeutua turkistakkiin? Jennifer Hudsonin kyynelehtiä Memoryssa kirjaimellisesti räkä poskella? Eikä sitä olisi voinut poistaa tietokoneella? Vai oliko se lisätty tarkoituksella?

Näyttelijöiden vääntelehtimen ja toistensa puskeminen kissamaisesti on monin paikoin kiusallista katsottavaa. Yksittäisten näyttelijöiden suorituksista ei voi oikein sanoa mitään, ja suorastaan harmittaa heidän puolestaan.

Silti on sanottava, että en voi oikein suositella tätä elokuvaa. En Cats-faneille enkä varsinkaan niille, jotka eivät pidä edes alkuperäisestä Catsista. Enkä sellaiselle, joka ei ole koskaan katsonut musikaalielokuvaa, sillä tämä saattaisi jäädä viimeiseksi.

Kävin katsomassa elokuvan tyttären kanssa, sillä hän oli mukana myös Tampereen-musikaaliretkellä. Kyselin hänenkin arviotaan elokuvasta, ja hän sanoi: ”Se oli tosi outo ja jotenkin pitkästyttävä ja tylsä. En halua ikinä nähdä sitä uudelleen.”

En voi olla eri mieltä.