Ensimmäinen isänpäiväni
Saan tänään viettää ensimmäistä isänpäivääni. Se tuntuu edelleen jotenkin epätodelliselta, vaikka tyttäremme on jo viikkoa vailla kuusi kuukautta vanha.
Kun hän syntyi, olin 34-vuotias. Olisin varmasti ollut monin tavoin valmis isäksi jo aiemmin, mutta juuri tässä iässä hyvänä puolena on, että oma elämäntilanne on kaikin puolin vakaa. Niin parisuhteen, talouden kuin uran kannalta. Olen ehtinyt jo tehdä, käydä, mennä, tulla ja olla riittävästi, joten en koe, että joutuisin luopumaan mistään lapsen vuoksi.
Olisi silti väärin sanoa, että lapsi ei muuttanut mitään. Totta kai se muutti – aivan kaiken. Omat prioriteetit ovat nyt aivan erilaiset samoin kuin suhtautuminen elämään ylipäänsä. Kun vielä reilu vuosi sitten olin kiukkuinen ja väsynyt keski-ikäistyvä mies, minusta tulikin yhtäkkiä nuori, aktiivinen city-isä. Onnellinen.
Minulle on aina ollut selvää, että haluan lapsen. En oikeastaan edes vauvaa vaan lapsen, jonka kanssa voin tehdä ja jolle voin näyttää ja kertoa asioita. Vauva-aika on enemmän äidin juttu. Isä voi hoitaa lasta pari kerta viikossa, kun äiti on harrastuksissaan, mutta isän rooli on kuitenkin enemmänkin äitiä tukeva. Siksi odotan kovasti jo sitä aikaa, kun hän puhuu ja kävelee ja mikä tärkeintä: syö sellaista ruokaa, jota minäkin voin tarjota.
Olen päättänyt jo kauan ennen kuin lapsesta oli tietoa, että jos jonain päivänä tulen isäksi, haluan jäädä joksikin aikaa kotiin hoitamaan lasta. Olen jo nyt huomannut, että on ikävää, että työpäivisin ehdin nähdä lasta vain pari tuntia päivässä, ja joinain päivinä hän on jo nukkumassa, kun tulen kotiin.
Ensi keväänä roolit ovat sitten toisin päin, sillä minä jään hoitovapaalle reiluksi puoleksi vuodeksi.
Häviävän pieni osa isistä pitää hoitovapaata, ja yllättävän moni jättää käyttämättä myös isäkuukauden. Taloudelliset syyt varmasti painavat, mutta monet isät eivät yksinkertaisesti halua jäädä kotiin. Taustalla voi olla pelkoa hoitovapaan vaikutuksesta omaan urakehitykseen tai ihan vain kollegoiden ja esimiesten asenteet. Tai omat.
Oma työnantajani ja kollegani ovat suhtautuneet ilmoitukseeni positiivisesti. Niin, ilmoitukseen. Perhevapaiden pitäminenhän on ilmoitusluontoinen asia, josta ei tarvitse neuvotella.
Itse olen ajatellut, että olen ehtinyt tehdä tähän ikään mennessä niin paljon töitä, että maltan kyllä olla niistä pois vähän aikaa. Työt eivät lopu tekemällä, ja tätä vauva-aikaa ei saa takaisin. Odotan jo kovasti ensi kevättä ja kesää.
En ymmärtänyt aiemmin, miten voimakas tunneside omaan lapseen voi liittyä.
Se saattaa iskeä keskellä työpäivää fyysisenä ikävänä ja äkillisenä huolena. Pelkkä ajatus siitä, että hänelle kävisi jotain pahaa, tuntuu kuristavana tunteena kurkussa. Monena päivänä pyydän Rouvaa lähettämään minulle keskellä päivää kuvan tytöstä. Sitten ihastelen kuvaa ja näytän sitä työkavereille.
Hänen hymynsä ja naurunsa ovat parasta, mitä tiedän. On ihmeellistä nähdä hänessä omia ja vaimoni piirteitä. Kun hän nukkuu pienet huulet törröllään puristaen uniriepuaan, saatan vain katsella häntä ihastellen.
Ja mietin, miten juuri me olemmekin saaneet maailman kauneimman pienen tytön.
Hienoa isänpäivää kaikille, erityisesti niille, jotka viettävät päivää ensimmäisen kerran. Tämä päivä on meidän.
***
Olen vilpittömän hämmentynyt ja otettu blogini saamasta huomiosta.
Lue haastatteluni
Tämän päivän Helsingin Sanomissa: Urbaani isä bloggaa elämästään
Taloussanomat.fi:ssä: Nyt puhuvat isät: En halua olla pelkkä iltaisä
Useammassa kaupunki- ja paikallislehdessä, esim. Suur-Jyväskylän lehti: Miehet pohtivat blogeissa isyyttä.