Hei hei kuplasängylle!
Olemme eläneet hyvin vaihtelevaa aikaa taaperon unien suhteen. Muutama viikko sitten alkanut kirkuminen nukkumaan mennessä näyttäisi vähitellen helpottavan, mutta edelleen lapsi protestoi nukkumaanmenoa vastaan useammin kuin käy maate mielellään.
Näiden viikkojen aikana olemme käyneet läpi jo useampia vaiheita ja kokeilleet erilaisia lähestymistapoja, jotka ovat kaikki olleet aika lailla yhtä huonoja.
1) Ei päiväunia
Ensin kokeilin väsyttää pojan päivisin niin, että hän ei nukkunut lainkaan päiväunia. Ajatus oli, että hän olisi niin väsynyt illalla, että nukahtaisi heti.
Se ei toiminut. Sen lisäksi, että hän oli päivisin ja iltaisin aivan yliväsynyt, saimme myös uuden ongelman: kirkumisen keskellä yötä. En tiedä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa, mutta poika todella heräsi useampana peräkkäisenä yönä kirkumaan aamuyöllä. Ei sitä pitkään kestänyt, mutta kuitenkin sen verran, että heräsin huutoon enkä saanut enää sen jälkeen itse unta.
Yöunille mennessä hän todella nukahti ensimmäisenä iltana huutamatta, mutta ongelma palasi jo seuraavana iltana. Näin ollen kuuntelimme kirkumista sekä illalla että yöllä. Ei hyvä.
2) Lyhyet päiväunet rattaissa
Poika on tähän mennessä nukkunut päiväunensa vain sisällä. Kyllä hän rattaissakin on joskus nukahtanut, mutta rattaiden on pitänyt olla jatkuvassa liikkeessä, jotta unta on tullut riittävästi.
En halunnut palata takaisin päiväunihuutoihin omassa sängyssä, joten aloin tehdä pojan kanssa retkiä kaupungille juuri päiväuniaikaan. Hän vaipuikin unten maille heti, kun haistoi raikkaan ulkoilman ja nukkui oikein kivasti ulkosalla. Pari kertaa kävi myös niin, että hän ei ollut herännyt kotiinpaluuseen mennessä, joten jätin hänet vielä nukkumaan unensa loppuun sisäpihalla ja kävin katselemassa aika ajoi, joko hän olisi herännyt.
Iltaisin hän jatkoi edelleen nukkumaanmenoitkujaan.
3) Muutama parempi ilta
Välissä oli muutama ilta, jolloin lapsi meni nukkumaan itkuitta. Ensimmäinen itkuton ilta oli se, jossa annoimme hänelle silikonisen vesipullon, jossa oli hieman vettä. Siinä oli sen verran uutuudenviehätystä, että hän nukahti pullo kainalossaan. Itku palasi taas seuraavana iltana.
Kun olin tytön kanssa Jyväskylässä, Rouva sai pojan nukkumaan hymyssä suin. Kun palasimme kotiin, itkukin palasi.
Kun olimme Rouvan kanssa oopperassa ja hoitaja laittoi lapset nukkumaan, molemmat heistä olivat menneet iloisesti nukkumaan ilman itkuja. Seuraava ilta oli taas huutoa.
Kun Rouva laittoi tytön ja pojan yksin nukkumaan, he menivät nukkumaan nätisti, mutta seuraavana iltana minun kanssani homma meni taas kirkumiseksi.
Mikä edellisille onnistumisille oli siis yhteistä? Se, että minä olin poissa. No, ei sekään ole vaihtoehto, että minä en laita poikaa nukkumaan.
4) Eroon kuplasta
Poika on tähän asti nukkunut omassa sängyssään niin, että sängyn sisään on laitettu kevyt Pop-up Bubble -matkasänky. Jos ihmettelet asiaa, niin tämä tapa alkoi jo tytön kanssa viisi vuotta sitten, kun huomasimme, että hankkimassamme vanhassa pinnasängyssä pinnat ovat niin harvat, että pienen vauvan pää mahtuisi niiden välistä ulos.
Tyttö nukkui siis myös alkuun tämän kuplasängyn sisällä, kunnes noin vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä kuplasta luovuttiin. Poika on nyt saman ikäinen.
Hän on kyllä viihtynyt kuplassa hyvin, ja vetänyt itsekin mielellään kuplan vetoketjun kiinni. Mutta näiden iltaitkujen alkamisen aikoihin vetoketjusta alkoi tulla ongelma. Poika saattoi osoitella vetoketjua ja toistella itkuisena ”Avaa, avaa, avaa.” Vetoketjuun ei kuitenkaan saanut koskea eikä varsinkaan vetää sitä kiinni. Jos laitoin luukun kiinni, hän raivostui ja avasi sen ja jäi itkemään.
Kun hän oli itkunsa itkenyt ja rauhoittunut, hän sulki vetoketjun itse ja jäi nukkumaan kuplaan.
Kun parina iltana vetoketju jäi kuitenki auki koko yöksi, päätin, että kupla lähtee. Se tapahtui viikko sitten.
5) Unet pehmolelujen keskellä
Samalla, kun kupla lähti, poika siirtyi jälleen nukkumaan päiväunet omassa sängyssään. Toisina päivinä hän on nukahtanut niille itkuitta, toisina ei. Sama koskee iltaunia. Muutamana iltana hän on jäänyt sänkyynsä iloisena ja huudellut: ”Moi moi!” mutta toisina iltoina on saatu kuunnella huutoa.
Se ei kestä kuitenkaan enää pitkään. Ehkä puoli minuuttia. Sen jälkeen hän alkaa keräillä ikkunalaudalla olevia pehmoleluja sänkyynsä ja nukahtaa lopulta niiden keskelle. Myöhemmin, ennen kuin menen itse nukkumaan, käyn keräilemässä lelut takaisin ikkunalaudalle, suoristan lapsen ja peittelen hänet kunnolla.
Nukkumaanmeno on siis nyt helpottunut jo merkittävästi, ja noin joka toinen päivä ei tarvitse kuunnella itkuja lainkaan.
En sitten tiedä, voisiko kiukkuisuus johtua uusien poskihampaiden puhkeamisesta. Ehkä ikeniä on pakottanut illalla, kun hän on käynyt pitkäkseen. Hän on myös joskus osoitellut suutaan ja sanonut: ”Au.”
Ongelma voi olla jokin muukin, ja edelleen hän yrittää kertoa jotain, joka liittyy peittoon, mutta en ymmärrä, mistä on kyse. Hän osoittelee peittoaan ja hokee surullisena: ”Peitto, peitto, peitto” (tai oikeammin ”peippo, peippo, peippo”), mutta en ota selvää, mitä hän haluaa. Kyse ei ole siitä, että hän haluaisi peiton päälleen. Peittoa ei saa myöskään ottaa pois, asettaa sivuun tai päätyyn, kierittää palloksi tai asetella tyynyksi hänen alleen. Lopulta on vain todettava: ”Kyllä, se on peitto. Laita se miten haluat. Kauniita unia.”
Kai tämä on vain jokin vaihe, joka menee pian ohi.
Ja sitten tulee jokin uusi vaihe. Sitä odotellessa.