Hyvää yötä, pieni poikanen

Olemme saaneet pojan, joka on hyvä nukkumaan. Kirjoitin siitä jo aiemmin, ja viimeiset viikot eivät ole muuttaneet tilannetta juurikaan. Yöt ovat tosin olleet vaihtelevia, ja joinain öinä hän on nukkunut yhdeksän tuntia heräämättä kun taas toisina öinä hänellä on ollut nälkä aamuviidestä alkaen tunnin välein.

Periaatteessa unta riittää kuitenkin iltakymmenestä aamukahdeksaan vaihtelevalla määrällä heräämisiä. Aamuisin hän herää pirteänä ja hyväntuulisena uuteen päivään.

Tähän asti poika on keikkunut iltaisin sylissäni noin yhteentoista, jolloin olen kantanut hänet sänkyyn, mutta nyt olemme totutelleet uuteen rytmiin.

Poika käytetään ennen kymmentä iltapesulla ja sitten hänet sujautetaan kavereilta saamaamme unipussiin ja tankataan täyteen maitoa. Yleensä hän nukahtaa syötön aikana, ja kannan hänet sänkyymme nukkumaan kymmenen aikoihin. Hän havahtuu mutta rauhoittuu jälleen, kun kiedon hänet tiukasti oman peittonsa sisään. Hän heiluttelee vähän aikaa käsiään ja nukahtaa sen jälkeen uudestaan – usein kädet ristissä rinnalla.

Tämä on ollut meistäkin aivan käsittämättömän helppoa, sillä vaikka tyttökin on ollut aina hyväuninen, hän ei olisi vauvana halunnut millään jäädä yksin nukkumaan.

Nyt juonemme on, että pojan nukkumaanmenoa aletaan vähitellen aikaistaa niin, että molemmat lapset saisi nukkumaan samaan aikaan.

Heti kun vaan poika ei tarvitse enää öisin ruokaa, hänet laitetaan myös nukkumaan omaan sänkyynsä lastenhuoneeseen. Ja sehän tapahtuu varmasti aivan kohta! Tyttökin oli seitsemän kuukauden ikäinen, kun siihen alettiin totutella, ja aika tuntuu rientävän aivan hurjaa vauhtia.

Vaikka tavallaan odotankin sitä, että saamme sänkymme takaisin itsellemme, en pane lainkaan pahakseni, että voin kuunnella vielä muutaman kuukauden ajan vauvan tuhinaa korvani juuressa, pidellä kiinni hänen pienestä kädestään ja kuiskata hänelle: ”Hyvää yötä pieni poikanen” juuri ennen kuin nukahdan itse.